Ystäväni ja kollegani Pasi Saukkonen julkaisi 13.8. blogikirjoituksensa ”Kuinka suomalaisia sitä ollaan?”
Kyseessä oli tärkeä puheenvuoro, jonka tyyppistä pohdintaa tarvitaan lisääntyvässä määrin. Suomihan kansainvälistyy väestöllisesti rapsakkaa vauhtia, ja keskusteluun ”kuka olen/kuka olet” on syytä saada jatkoa.
Olin jokunen vuosi sitten esitelmöimässä Toronton suomalaisella Lions-klubilla Kanadaan suuntautuneesta suomalaisesta siirtolaisuudesta. Juhlahuoneessa kunniapaikalla olivat Suomen ja Kanadan liput. Suomen kieli sorisi, välillä aikamoisella korostuksella. Maamme-laululla aloitettiin. Hymni eteni hieman haparoiden, joku osasi sanoja enemmän, toinen vähemmän. Kun tuli Kanadan kansallislaulun vuoro, oli katto lentää paikaltaan, niin väkevä oli ”O Canadan” poljento. Kokenutkin siirtolaisuusasiantuntija joutuu moneen kertaan uransa aikana miettimään käytännön kannalta, mitä merkitsevät kansa – kansalaisuus – kansallisuus.
Isäni oli talvisotavuonna 1939 nuorena 16-vuotiaana suojeluskuntapoikana tuskaillut isoisälleni, ”miten meidän käy, jos Suomi miehitetään?”. ”Poika, poika, hyvin meidän käy” oli pappani todennut ja heiluttanut Amerikan passiaan (nykyisin Siirtolaisuusinstituutin arkistossa). Isoisäni oli hakenut vintiltä varmemmaksi vakuudeksi myös USA:n lipun, jonka oli aikonut laittaa tankoon hädän hetkellä. Nuoruudessaan pappani oli ollut 18 vuotta USA:ssa, ja siinä yhteydessä saanut maan kansalaisuuden.
Suomen 100-vuotiasta itsenäisyyttä juhlitaan tänä vuonna – tosin oikeampi vuosi olisi ilmeisesti 1918. Juhlavuoden puitteissa mietin, mikä olisi sellainen ”liima”, joka on sitonut nuoren kansan yhteen. En löytänyt muuta kuin pesäpallon, jonka Lauri ”Tahko” Pihkala taitavalla lobbauksella sai kansallispeliksemme 1920-luvulla. Tosin naiset, ruotsinkieliset ja työväenliike tulivat mukaan hidastetulla aikataululla. Miksi, se selvinnee alla olevasta tekstistä, joka on julkaistu Turun Sanomissa 19.7. Tuolloin pelattiin Turussa Pesäpallon World Cup, johon otti osaa kahdeksan maata ja 17 joukkuetta.
Kun opiskelijat ja tutkijat miettivät siirtolaisuuteen liittyviä opinnäyteteemojaan, toivottavasti he eivät unohda urheilua. Liikunta ja urheilu ovat siirtolaisuudessa voimakkaita yhdistäviä tekijöitä. Suomessa ei ole vielä täysin ymmärretty, mikä kotouttava voima urheiluun ja yleensäkin liikuntaan liittyy. Kukas arvoisista lukijoista tietää, mitä urheilulajia maamme somalit preferoivat? Entä mitä ”diggaavat” 2. ja 3. polven suomalaisvenäläiset nuoret jääkiekossa Suomen kohdatessa itäisen naapurimme (vrt. Lotta Wekcströmin mainio kirja ruotsinsuomalaisista nuorista). Entä olisiko turvapaikanhakijan maaottelukokemus jossain lajissa lupaprosessia positiivisesti edistävä elementti? Intialaiset osoittivat Turussa pesiksen maailmanmestaruuskisoissa, mitä luovuus, yhteisöllisyys ja joukkuehenki merkitseät urheilussa ja elämässä yleensä.
Artikkeli: Siirtolaiset ovat tehokkaasti levittäneet pesäpalloa maailmalle (€)
Suomessa pelattiin 1800-luvulla kymmeniä erilaisia mailapelejä, joista kuningaspallo oli tunnetuin. Lauri ”Tahko” Pihkalaa pidetään ansaitusti pesäpallon isänä. Totuuden nimessä on mainittava, että hän ei kehittänyt peliä tyhjästä, vaan Pihkala yhdisti kuningaspallon ja amerikkalaisen baseballin parhaat puolet omiin ideoihinsa. Baseballiin Tahko Pihkala tutustui amerikanmatkoillaan vuosina 1907 ja 1913. Hän piti peliä tylsänä. Totta onkin, että baseballista puuttuvat joukkuepelille ominaiset taktiset hienoudet. Vaikka pesäpallolla on omat historialliset juurensa, on selvää, että ilman Tahkoa ei olisi nykymuotoista pesäpalloakaan.
Tahko Pihkala oli tiukka itsenäisyyden ja suomalaisuusaatteen kannattaja. Kansalaissodassa hän oli valkoisten puolella esikuntatehtävissä. Hänelle jäi trauma kahtiajakautuneesta Suomesta, ja idea kansakuntaa yhdistävästä pallopelistä eli voimakkaana. Ensimmäiset pesäpallo-ottelut pelattiin vuonna 1922. Peli tuli varsin pian kansa- ja oppikoulujenkoulujen liikuntaohjelmiin – kiitos Pihkalan taitavan lobbaustyön. Siten kaikki ikäluokat pääsivät – tai joutuivat – pelaamaan uutta kansallispeliämme.
Suomenruotsalaiset vieroksuivat pesäpalloon tuolloin liitettyä suomalaisuusaatetta, joten peli ei levinnyt juurikaan heidän keskuuteensa. Samoin työväen urheiluliike tuli laajemmin mukaan peliin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suojeluskunnan urheilutarkastajana Tahko piti pesäpalloa sotilaille hyvänä harjoitusmuotona, tästä juontunevat myös alkuajan pelitermit ”haavoittunut” ja ”kuollut”. Tahko oli aikansa lapsi myös tasa-arvoasioissa; peli ei hänen mukaansa soveltunut naisille, vaan heille sopivampia lajeja olivat esimerkiksi tennis, uinti ja kaunoluistelu.
Pihkala ei halunnut pesäpallosta kansainvälistä, vaikka Viron kanssa pelattiin muutama maaottelu 1930-luvulla. Pelin levittäminen ulkomaille on jäänyt paljolti siirtolaisten vastuulle. Suurimmat muutot Suomesta Pohjois-Amerikkaan tapahtuivat ennen pesäpallon syntymistä, joten Atlantin taakse peli ei juurikaan levinnyt. Sotien jälkeen Ruotsiin muuttaneet sadat tuhannet suomalaiset sen sijaan veivät pelin mukanaan. Ruotsissa oli oma pesäpalloliitto, satoja suomalaisjoukkueita sekä aktiivista kilpailutoimintaa 1990-luvulle asti.
Hämmästyttävää kyllä, vuosituhannen loppuun mennessä pesäpallo oli kadonnut Ruotsista lähes tyystin. Pelin pikaiselle katoamiselle on useita syitä. Ensinnäkin Suomesta muutti työn perässä kovan luokan pelaajia, joten junioritoiminta jäi kesannolle: kukapa junnuja kasvattamaan, kun valmiita pelaajia tuli riittävästi. Pelivälineitä oli vaikea hankkia, kenttätilannekin oli monilla paikkakunnilla haasteellinen. Haasteensa toi myös Ruotsin vankka jalkapallo- ja jääkiekkokulttuuri, jotka imevät nuorisoa piiriinsä voimalla. Ruotsissa oli 1980-luvulla vielä kymmeniä tuhansia suomalaislapsia sikäläisessä peruskoulussa, mutta pesäpallon juurruttamiseen ei ollut resursseja. Valoa on kuitenkin näkyvissä, sillä viime aikoina ruotsinsuomalaisessa sosiaalisessa mediassa on ilmennyt uutta innostusta pelin pariin.
Pesäpallo on edelleen elinvoimainen Australiassa, Sveitsissä ja Saksassa. Erityisesti aussit ovat ottaneet pelin omakseen pelaten Suomi-Päivillään kovia turnauksia. Saksaan ja Sveitsiin viime vuosikymmeninä muuttaneet ovat edistäneet pelin leviämistä. Siirtolaisten puolisoiden ja jälkikasvun myötä peli on saanut näissä maissa uusia kannattajia. Mielenkiintoinen aluevaltaus on Intia, jossa on ilmeisesti jo tuhansia harrastajia. Maassa on oma liitto ja kansalliset turnaukset erikseen miehille ja naisille. Peli on levinnyt Intiaan sosiaalisen median kautta muutamassa vuodessa. Jos joistain säännöistä ei ole saatu selvää, ovat paikalliset pelaajat keksineet omia nerokkaita sovellutuksiaan.
Pesäpallo on joutunut Suomessa ahtaalle kilpailevien lajien kanssa: nuorille on tarjolla jääkiekkoa, jalkapalloa, salibandyä ja lukuisia muita palloilulajeja. Pesäpallo säilyttää kansallispelin asemansa vain, jos se on edelleen tiiviisti mukana koulujen liikuntaohjelmissa. Meillä on myös opittavaa ulkomaisista pelitavoista: vaikka Australiassa ja Keski-Euroopassa pelataan tiukkoja pelejä, joukkueet jäävät usein viettämään pelin jälkeen mukavaa yhteiseloa grillaten ja toisiinsa tutustuen. Turussa 20.–24.7. pelattu pesäpallon World Cup kokosi Kupittaalle 17 joukkuetta kahdeksasta maasta. Siellä oli mahdollisuus kokea pesäpallon hurmaa kansainvälisillä mausteilla.
Ismo Söderling on toiminut vuosikymmeniä pesäpallon parissa. Hänen teoksensa ”Pesäpalloilua maailmalla – siirtolaiset kertovat” julkaistiin Siirtolaisuusinstituutissa World Cup -turnauksen yhteydessä. Kirjan tiedot löytyvät osoitteesta http://www.migrationinstitute.fi/fi/news/pesapalloilua-maailmalla
Australian joukkue Turun World Cupissa heinäkuussa 2017. Alarivissä toinen vasemmalta on Luke Niemi, jonka kuva on kirjani kannessa vuoden 2009 turnauksesta (katso alla).
Kirjallisuusviite:
Weckström, Lotta: (2011): ”Suomalaisuus on kuin vahakangas. Ruotsinsuomalaiset nuoret kertovat suomalaisuudestaan”. Tutkimuksia A36. Siirtolaisuusinsituutti & Sverigefinnarnas Arkiv, Stockholm.
Ismon siirtolaisuus-blogi 