Anna Soudakova (2020): Mitä männyt näkevät. Atena, 244 s. ISBN 978-952-300-654-6.
Anna Soudakova (2022): Varjele varjoani. Atena. 273 s. ISBN 978-951-142-339-3.
Seitsemän vuotta sitten viimeistelin edesmenneen kollegani Arno Tannerin kanssa kirjaamme ”Venäjänkieliset Suomessa – huomisen suomalaiset”. Teoksessa suomalaiset ja venäläistaustaiset kirjoittajat pohtivat monipuolisesti nopeasti kasvavan vähemmistömme kulttuurisia ja yhteiskuntapoliittisia ilmiöitä. Tuolloin venäjänkielisiä oli maassamme noin 70 000 henkeä. Tänä päivänä luku on lähes 100 000. Suomessahan rekisteröidään kieli, mutta ei etnisyyttä. Siten tiedämme tarkkaan venäjänkielisten, mutta emme venäläisten lukumäärää maassamme (Tanner ja Söderling 2016).
Kirjan toimittaminen koettiin tärkeäksi, koska maassamme oli todella vähän tietoa suurimmasta etnisestä vähemmistöstämme. Tämä tietovaje koski sekä yhteiskunnallisia että kulttuurisia ilmiöitä. Läpileimaavana tuloksena oli venäjänkielisten kokema ulkopuolisuuden tunne. Esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko ei ole venäjänkielisten mieleen; papit ovat liian vapaita, ja liturgiakin vääränkielinen. Tunnusomaista on sekin, että venäläisistä tai venäläistaustaisista huippu-urheilijoista kyllä kirjoitetaan tiedotusvälineissämme, mutta ei juurikaan vähemmistön omista liikuntamieltymyksistä tai harrastuksista.
Vuonna 1983 Leningradissa syntyneen Anna Soudakovan vanhemmat päättivät muuttaa Suomeen ja Turkuun vuonna 1991. Annan äidin isoisä oli aikoinaan muuttanut Kanadasta Neuvostoliittoon monen muun amerikansuomalaisen kanssa rakentamaan sosialismia. Presidentti Koiviston päätös vuonna 1990 suoda inkeriläisille sekä muille venäjänsuomalaisille paluumuuttajan status toi perheen Suomeen. Anna Soudakova toimii Vantaalla alakouluikäisten maahanmuuttajaoppilaiden opettajana. Hänen taustansa on erittäin monikulttuurinen, sillä Annalla on suomalaisten juurien ohella marilaista, karjalaista ja venäläistä verta suonissaan.
Inkeriläisyydestä on ilmestynyt vuosien saatossa runsaastikin tietoa. Kyse on kuitenkin suuressa määrin tutkimus- ja tietokirjallisuudesta. Siirtolaisuusinstituutissa aiheesta ovat julkaisseet mm. Toivo Flink (2014), Tyyne Martikainen (2015) ja Andrei Kalinitschev (2023). Näiden lisäksi Suomessa on aiheesta juuri ilmestynyt kaksi väitöskirjaa (Reuter 2022; Häikiö 2023). Sen sijaan Venäjältä maahamme muuttaneiden kaunokirjallisuus on ollut vähäistä. Tämä on ymmärrettävää, sillä vaatii toki aikansa, ennen kuin tulijat tai toinen polvi avaavat kirjallisen arkkunsa. Turkuun 1990-luvun alussa muuttanut Zinaida Lindén tunnetaan taitavana prosaistina ja runoilijana, mutta paljolti ruotsiksi kirjoittavana. Hänen jälkeensä on ollut suuri hiljaisuus, kunnes Anna Soudakova julkaisi ensiromaaninsa ”Mitä männyt näkevät” vuonna 2020. Kirja saavutti heti suuren lukijakunnan. Teos oli Helsingin Sanomien palkintoehdokkaana vuoden 2020 esikoisteokseksi. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi kirja ”Varjele varjoani”.
Useissa haastatteluissaan Anna on painottanut isoisänsä Jurin merkitystä sekä omalle elämälleen että kirjojensa synnylle (esim. Flinkkilä 29.10.2022). Isoisän vanhemmat likvidoitiin Stalinin puhdistuksissa vuonna 1937. Syynä oli naapurin ilmianto: ahtaasti asuvien oli helppo saada itselleen lisätilaa ilmiantamalla tekaistuilla syillä seinänaapureitaan. Isoisä Juri koetti koko elämänsä ajan selvittää vanhempiensa kohtaloa. Neuvostoliiton hajoaminen avasi arkistoja, ja joitain tietoja saatiinkin, mutta vanhempiensa kohtaama vääryys ei koskaan jättänyt Juria rauhaan. Annan isovanhemmat muuttivat myös Turkuun, ja suku piti tiiviisti yhtä. Isoisä Jurin kuoltua Anna peri häneltä pienen pahvilaatikon, joka sisälsi ukin lähisukulaisten kohtaloihin liittyviä kirjeitä ja valokuvia.
Anna Soudakova koki velvollisuudekseen kirjoittaa sukunsa kokemista hirmuteoista. Halusin kirjoittaa pahan oloni pois, hän toteaa Anne Flinkkilän TV-haastattelussa. Esikoiskirjan nimi ”Mitä männyt näkevät” viittaa Karjalassa olevaan Sandarmohin teloitus- ja hautapaikkaan. Arvostettu ja Nobel-palkittu (2022) Memorial-järjestö löysi yli 7 000 uhria käsittävän hautapaikan 1990-luvulla. Suomalaisia tai suomensukuisia paikalle haudatuista on viidennes. Esikoisteoksen viimeinen varsinainen luku ”Sammalpeitto” liittyy kirjan päähenkilön Marian, veljensä Aleksein ja Tanja-mummon vierailuun Sandarmohiin. Siellä korkeat männyt ovat todistaneet syyttömien kansalaisten muuttumisen kansanvihollisiksi ja sen myötä eliminoitaviksi.
Kaksi vuotta esikoisteoksensa jälkeen Anna Soudakovalta ilmestyi kirja ”Varjele varjoani”. Kirja on lähtökohtaisesti kertomus Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneesta perheestä ja perheen kulttuurisista ja yhteiskunnallisista haasteista. Kirja kertoo Veran ja Georgin seurustelusta ja asumisesta pietarilaisessa kommunalkassa, neuvostoaikaisessa yhteisasunnossa. Perheeseen syntyy Leningradissa tytär Nina, jonka kasvu- ja integroitumistarina on kirjan keskiössä. Perhe muuttaa Turkuun inkeriläistaustan omaavina. Varissuo ja Lauste tulevat tutuiksi. Kun nuori perhe ensimmäiseksi johdatetaan isännöitsijän toimistoon, he pyytävät vaatimattomasti omaa huonetta, mutta saavatkin kolme huonetta ja keittiön. Ihmeellisintä Pikku-Ninasta on se, että pölyimurillakin on oma kaappinsa. Miten tuttua monelle suomalaiselle 1960-luvun Ruotsiin muuttajalle.
Kirjaa lukiessani mielessäni häivähti 2022 Runeberg-palkitun Quynh Tranin teos ”Varjo ja viileys”. Kirja on pienen pojan unenomainen tarina Pietarsaareen asettuneiden vietnamilaisten elämästä. Tran ei kerro koko tarinaa, vaan keskittyy lapsenomaisiin häivähdyksiin vietnamilaisten asettumisesta ja elosta. Sen sijaan Soudakovan kirjojen päähenkilöt Maria ja tyttärensä Nina kertovat omien kasvutarinoidensa kautta Venäjältä tulleiden maahanmuuttajien perhehistorian ja asettumisen Suomeen. Mika Hallila on ”Mitä männyt näkevät” kirjaa analysoidessaan pitänyt lähestymistapaa autofiktiivisenä: vaikka Anna Soudakova ei ole käyttänyt romaanissa omaa etunimeään, on kirjan Nina tutkijan mukaan selvästi hänen autofiktiivinen vastineensa (Hallila 2022, 5). Tämä lisää Hallilan mukaan teoksen autenttisuuden vaikutelmaa.
Anna Soudakova on taitava kirjoittaja, joka osaa yhdistää faktan ja fiktion. Teokset on tarkoitettu erillisiksi kirjallisiksi kokonaisuuksiksi, mutta yhdessä ne vääjäämättä toimivat kunnianosoituksena Anna Soudakovan isoisän Jurin elämäntyölle ja sinnikkyydelle. Kirjojen myötä Anna Soudakova siirtää vainottujen tarinan sekä omille lapsilleen, että myös laajalle lukijakunnalleen. Kirjojen selkeästä perhehistoriasta huolimatta tekijä ymmärrettävästi haluaa antaa kirjojensa elää omaa elämäänsä, ilman että hänen pitäisi kannatella niitä omalla persoonallaan (Anna Soudakova, haastattelutieto 12.3.2023).
Anna Soudakova on kirjoittanut kirjat suomeksi. ”Rakastan suomen kieltä. Se kuulostaa ihanalta, se taipuu moneen. Suomen oppiminen antoi minulle itsevarmuutta” toteaa kirjoittaja haastattelussaan (Flinkkilä 29.10.2022). On meidän lukijoiden onni, että Anna Soudakova elävän kielen kautta pystyy välittämään aikaan sidottuja tapahtumia myös itärajan takaa. Niinpä kun esikoiskirjassa Maria vieraili veljensä ja mumminsa kanssa Sandarmohissa, tilaisuutta johti ”kaksi kiiltokenkäistä ja yksi korkokenkäinen” (”Mitä männyt näkevät”, s. 233). Toisaalta runoilija Joseph Brodskyn siteerauksilla on keskeinen merkitys teoksessa ”Varjele varjoani”. Hänen runojensa kautta muistetaan Leningradin kommunalkassa eläneiden rakkaiden naapureiden Emman ja Maria Andrejevnan runonlausuntatuokioita. Brodsky oli juutalainen runoilija, joka karkotettiin Neuvostoliitosta vuonna 1977. ”Brodskyn tarina on kiinnostanut minua hyvin paljon: miten jatkaa elämää, kun kotimaa vie sinulta kaiken? Halusin näyttää, että Leningrad/Pietari on erityinen paikka; siellä jopa hyvin ankeissa oloissa vaalitaan ennen kaikkea kulttuuria ja sen tuomaa vapautta” (Anna Soudakova, haastattelutieto 12.3.2023).
Kirjailija on valinnut puolensa ja tuomitsee Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. ”Minua surettaa valtavasti, että myös Suomesta löytyy paljon sotaa puolustavia ihmisiä. Minulle se tarkoittaa sitä, että Suomi ei ole onnistunut ottamaan heitä tarpeeksi tiukasti ja selkeästi mukaan yhteiskuntaan. He elävät täällä irrallaan, eivät välttämättä osaa kieltä ja ovat propagandatiedon varassa. Venäjän hyökkäys on rikkonut perheitä, katkaissut tärkeitä ystävyyksiä ja ajanut ihmisiä erilleen. Segregaatio on voimistunut valtavasti tämän vuoden aikana” (Anna Soudakova, haastattelutieto 12.3.2023). Kaikesta kokemastaan huolimatta hän painottaa, että kulttuuriset siteet eivät saa katketa, vaikka poliittiset suhteet roihuavatkin Suomen ja Venäjän välillä. Anna Soudakova on erinomainen kirjailija, mutta samalla myös suuri humanisti.
(Joseph Brodsky, ”Kirjeitä seinälle”, siteeraus Anna Soudakovan kirjasta ”Varjele varjoani”, s. 81. Runo liittyy kirjan jaksoon, jossa perhe on muuttanut Suomeen ja vähitellen tottunut uuden kotimaansa elämänrytmiin).
Anna äitinsä kanssa Leningradissa ennen perheen muuttoa Suomeen. Äidin kädessä on kissanpentu. Kuva: Anna Soudakovan kotialbumi.
Ismo Söderling, Väestöpolitiikan dosentti, tietokirjailija
Artikkeli on alkuperäisenä ilmestynyt Migration – Muuttoliike -julkaisussa 1/2023, ss. 47 – 49. https://siirtolaisuus-migration.journal.fi/article/view/130057/78703
Artikkeli julkaistaan toimituksen luvalla.
Kirjallisuus:
Flink, Toivo (2012): ”Pois nöyrän panta. Inkerin Liitto 1922 – 1944”. Siirtolaisuusinstituutti, Turku, 204 s. https://www.doria.fi/handle/10024/180092 Luettu 8.3.2023.
Hallila, Mika (2022): “Suomalaisen nykyromaanin uusi toivo. Metamodernismin teoria ja Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät”. https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/28921/16715248511183801043.pdf?sequence=2&isAllowed=y Luettu 8.3.2023.
Häikiö, Kristiina (2022): Paluumatkan mutkat: Inkeriläisten paluumuuton alkaminen ja laajeneminen Neuvostoliiton hajoamisen aikaan. Helsingin yliopisto, poliittisen historian väitöskirja. 442 s. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/350844 Luettu 7.3.2023.
Kalinitschev, Andrei (2023): Nyt vietetään Inkerin sivistyshistorian juhlavuotta – Harvat muistavat Kolppanan seminaaria. https://www.tieteessatapahtuu.fi/numerot/2-2023/#Keskustelu Luettu 13.5.2023.
Martikainen, Tyyne (2014): ”Inkerinsuomalaisten oikeus muistoon. Että ketään heistä ei unohdettaisi”. Siirtolaisuusinstituutti, Painosalama Oy, Turku. 188 s. https://www.doria.fi/handle/10024/178150 Luettu 8.3.2023.
Reuter, Anni (2022): Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa. Helsingin yliopisto, Sosiologian väitöskirja. 100 s. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/352816 Luettu 7.3.2023.
Tanner, Arno ja Söderling, Ismo (toim. 2016): ”Venäjänkieliset Suomessa. Huomisen suomalaiset”. Siirtolaisuusinstituutti, Painosalama Oy, Turku. 208 s. https://www.doria.fi/handle/10024/178065 Luettu 7.3.2023.
Tran, Quynh (2021): Varjo ja viileys”. ScandBook, Klaipeda, Lithuania. 257 s.
Haastattelut:
Flinkkilä, Anne: Pelon ja ilon perillinen. Anna Soudakovan haastattelu 29.10.2022, Yle Areena. 46 min. https://areena.yle.fi/1-50996079 Katsottu Katsottu 7.3.2023
Soudakova, Anna: Ismo Söderling, sähköpostihaastattelu 12.3.2023.
Ismon siirtolaisuus-blogi 