Mustelmia, kätkettyjä vaippoja ja rasismia – suomalaista huolenpitoa ennen ja nyt

Aluksi muistelua vuodelta 1974:

”Kävelin portaissa ja kompastuin mattoon. Putosin päälleni ja sain melkoisen mustelman. Onneksi tukka peittää jäljen, eikä käynyt pahemmin. Lääkäri käy täällä kerran viikossa, mutta en uskalla vaivata.” (Nainen, n. 75 v., yksityinen vanhainkoti).

Kysymys henkilökunnalle: ”Teillä on täällä aika lailla ahdasta, neljä huonetta ja 16 vanhusta. Montako henkilökuntaan kuuluvaa teillä on?” Hoitajan vastaus: ”Olen täällä yksin 12 tuntia päivässä, poikani on kokkina ruotsinlaivalla kahden viikon tuureissa. Väliviikkoina hän tulee avukseni ja kokkaa pakastimet täyteen ruokaa. Tämähän on kerrostalo-osake, jossa vanhainkotimme toimii poikkeusluvalla.” (Nainen, n. 50 v., yksityinen vanhainkoti).

”Eihän me täällä saada pitää omia huonekaluja. Laitoin nyt kuitenkin tuohon hyllylle vaimovainaan ja lastenlasten kuvat. Talonmies lupasi hakea kotoani nojatuolin, saisin edes sen.” (Mies, n. 80 v., kunnallinen vanhainkoti).

”Vai että mikä minun terveydentilani on? Muuten hyvä, mutta vaippoja joudun pitämään vaikka ei saisi. Ja tästä et kerro kenellekään, muuten minulta tulee lähtö tästä talosta”. (Nainen, n. 75 v., yksityinen kristillinen vanhainkoti).

”Jaa, miksei minulla ole täällä ystäviä? Varmaan siksi, että pitävät minnuu ryssänä”. (Nainen, ortodoksi-evakko Vienan Karjalasta, n. 80 v., yksityinen vanhainkoti).

Kun aikansa elää, niin muistiaan voi vaivata pitkänkin matkan takaa. Oheiset muistinvaraiset siteeraukset liittyvät graduuni, joka sittemmin julkaistiin Turun sosiaalipolitiikan laitoksella teemalla ”Onko vanhainkoti koti vanhukselle”. Tuolloin elettiin hyvinvointivaltion rakennushuumassa. Oletin silloisten vanhainkotien olevan kodinomaisia instituutioita, siis enemmän koteja kuin laitoksia. Tutkimukseni kohteena olivat kaikki Turun 16 vanhainkotia. Tulokset olivat noloja, suorastaan järkyttäviä – hyvinvointivaltion rakentaminen oli tältä osin vielä alkutekijöissään.

Yleisesti ottaen tuohon aikaan vanhainkotien asukkailla ei ollut yksityisyyttä, kunnon hoitoa eikä hoivaa. Yksityisissä vanhainkodeissa asukkaat, silloiset hoidokit, piilottelivat terveydentilaansa, ettei tulisi lähtöä kunnan hoteisiin. Kuten 16 vanhuksen ”säilöminen” kerrostaloasuntoon osoitti, oli tulojen maksimointi ja menojen minimointi hyvin hallussa jo tuolloin. Kunnallisissa vanhainkodeissa yhteismajoitus oli yleistä, joten yksityisyydelle ja kodinomaisuudelle ei ollut sijaa. Ja kaikkein ”kauhistuttavinta” oli, jos lasten tuoma konjakki- tai kossupullo löytyi. Yksityisistä vanhainkodeista tuli lähtö melko varmasti.

Vanhuksilla oli mielessään selvä kauhuskenaario edessä olevasta elämästään: yksityisissä vanhainkodeissa olevat pelkäsivät joutuvansa kunnalliseen vanhainkotiin. Siksi sairauksista ja vaivoista vaiettiin, eikä lääkäriä haluttu vaivata pienten vammojen takia. Kunnallisissa vanhainkodeissa taas pelättiin huonon kunnon johtavan ”Ruikan sairaalaan”. Kyseessä oli Turun kaupunginsairaalan vuodeosasto, jota johti tunnettu ja arvostettu geriatrikko Ilmari Ruikka. Sieltä harvemmin palattiin vanhainkotiin.

Ajat muuttuvat, ja vanhainkodeista on tullut palvelutaloja tai seniorikoteja. Olen itse erään säätiön ylläpitämän palvelutalon hallituksen puheenjohtajana nähnyt, miten viimeisten 20 vuoden aikana hoito- ja palvelukäytännöt ovat muuttuneet ratkaisevasti. Parannettavaa vanhustenhuollossa on aina, se on selvä. Paikalleen ei saa jäädä, koska ihmisistä ja heidän tarpeistaan on kysymys.

Kaikki on siis maassa hyvin? Valitettavasti ei. Kun katsoo, miten meillä vastaanotetaan ja hoidetaan turvapaikanhakijoita ja yleensäkin heihin liittyviä kysymyksiä, on analogia selvä graduaikaisiin toimintakäytäntöihin.  Mitä tekee virallinen Suomi? Se julkaisee Sisäministeriön toimesta tammikuussa 2018 raportin Töihin Suomeen – hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma työperusteisen maahanmuuton vahvistamiseksi. Maamme hallituksen ulkomaalais- ja turvapaikkapolitiikka on halvaantunut, koska se hallitusyhteistyössä on annettu perusuomalaisten ja sittemmin sinisten vastuulle. Ja sitä vastuutahan on kannettu: joulukuussa 2015 ilmestynyt turvapaikkapoliittinen ohjelma perustui perussuomalaisten ”Nuivan manifestin” ajatukselle. Nyt ilmestynyt ”Töihin Suomeen” on niin ympäripyöreä raportti ilman konkretiaa, että sen perusteella maahanmuuttopolitiikkamme ei liikahda piiruakaan hallituksen sopimasta peruslinjasta.

Koska meillä tutkijoilla on tapana siteerata muita alan auktoriteettejä vahvistamaan omia kantojamme, niin noudatetaan samaista sääntöä tässäkin täydellä sydämellä. Seuraavassa muutama uunituore viittaus (lähteet kirjoituksen lopussa):

Professori Elina Pirjetanniemi: ”Maahanmuuttopolitiikka on ristiriitaista. Toisaalta Suomeen halutaan ulkomaalaisia osaajia. Samaan aikaan keskustelu ulkomaalaisista hipoo rasismia. Samaa keskustelua käydään Ruotsissa ja oikeastaan kaikkialla Euroopassa. Maiden hallitukset seuraavat toisiaan. Kaikki pelkäävät hallitsematonta muuttoa ja yrittävät vähentää niin sanottuja vetovoimatekijöitä. Nyt on käynnissä kilpajuoksu pohjalle.”

Pakolaisasiantuntija Kaisa Väkiparta: ”Hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma täyttää kaksi vuotta. Toimenpideohjelmasta paistaa paniikki. Ihmiset oikeuksineen on unohdettu, tilalla on tehostaminen, kontrolli ja turvallisuus. Ulkomaalaislainsäädäntöä ja käytäntöjä on tuskin koskaan muutettu niin paljon kuin kahden viime vuoden aikana.”

Presidentti Tarja Halonen: ”Me emme noudattaneet kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja muita sopimuksia niin hyvin kuin mielestäni olisi pitänyt. Sanoimme jopa varsin korkealta taholta, että ’ei ne nyt tällaisia tilanteita varten ole tehty’. Aivan niin kuin kansainväliset sopimukset olisi tehty sunnuntaipäivänä kirkonmenojen jälkeen, kun ei ole ollut muutakaan tekemistä. On muistettava se, että YK syntyi Euroopassa viime sodan jälkeen – kaikkien niiden kamalien kokemuksien jälkeen, mitä ihmisillä oli.”

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin) ei luota kaksoiskansalaisiin puolustusvoimien sotilasviroissa. Valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa Helsingissä 22.1.2018 puhunut Niinistö perusteli kantaansa sisäisen turvallisuuden turvaamisella: ”Viides kolonna on torjuttava jo rauhan aikana. Meillä tulee olla sataprosenttinen luottamus niihin henkilöihin, joita nimitämme maanpuolustuksen avaintehtäviin. Niin ikään näillä henkilöillä tulee olla sataprosenttinen lojaliteetti Suomeen”. Viidennellä kolonnalla tarkoitetaan yleensä virkamiehissä ja -naisissa toimivia salaisia ryhmiä, maanpettureita.

Suomessa on lähes 30 000 venäläistä kaksoiskansalaista. On mielenkiintoista seurata, millaista seulontaa siinä ryhmässä suoritettaisiin esimerkiksi inkeriläisten ja muiden Venäjän passin omaavien välillä. Kannattaa itse kunkin laittaa omakin CV valmiiksi, jos hallituksessa nyt istuva kaksoiskansalainen saa lähtöpassit.

Pakolais- ja turvapaikanhakijoita on majoitettu tarjousten perusteella, ja käytäntö on kirjavaa. Tuhannet vuonna 2015 tulleista turvapaikanhakijoista odottavat edelleen päätöstä oleskelulupahakemukselleen. Kotouttaminen on päätöstä odottavilla mitä sattuu, jos sitä yleensäkään on tarjolla.

Mikä on muuttunut tukea tarvitsevien ihmisten huomioimisessa sitten 1970-luvun?

 

Lähteet (esiintymisjärjestyksessä):

Söderling, Ismo: Turun vanhainkotivanhukset. TY/Sosiaalipolitiikan laitoksen tutkielmia B: 27, 1975, Turku.

Professori  Elina Pirjetanniemi Vihreä lanka -lehdessä 8.1.2018. https://www.vihrealanka.fi/henkil%C3%B6t/professori-maahanmuuttopolitiikassa-on-k%C3%A4ynniss%C3%A4-kilpajuoksu-pohjalle   Luettu 23.1.2018.

Pakolaisasiantuntija Kaisa Väkiparta, Amnesty International, Helsingin Sanomat/mielipide  8.12.2017.

Presidentti Tarja Halonen, Kotimaa, nettijulkaisu 20.1.2018 (uutisointi Kirkon järjestämästä Suomi 100-tapahtumasta). https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/presidentilta-raju-ulostulo-hallituksen-turvapaikka-ja-pakolaispolitiikasta-suomi-pilaa-mainettaan/6738856#gs.jscM8kc    Luettu 23.1.2018.

Puolustusministeri Jussi Niinistö HS:n verkkouutisissa 22.1.2018. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005534143.html  Luettu 23.1.2018.

 

 

 

Tosi suomalainen pelaa pesäpalloa – vai pelaako?

Ystäväni ja kollegani Pasi Saukkonen julkaisi 13.8. blogikirjoituksensa ”Kuinka suomalaisia sitä ollaan?”

Kyseessä oli tärkeä puheenvuoro, jonka tyyppistä pohdintaa tarvitaan lisääntyvässä määrin. Suomihan kansainvälistyy väestöllisesti rapsakkaa vauhtia, ja keskusteluun ”kuka olen/kuka olet” on  syytä saada jatkoa.

Olin jokunen vuosi sitten esitelmöimässä Toronton suomalaisella Lions-klubilla Kanadaan suuntautuneesta suomalaisesta siirtolaisuudesta. Juhlahuoneessa kunniapaikalla olivat Suomen ja Kanadan liput. Suomen kieli sorisi, välillä aikamoisella korostuksella. Maamme-laululla aloitettiin. Hymni eteni hieman haparoiden, joku osasi sanoja enemmän, toinen vähemmän. Kun tuli Kanadan kansallislaulun vuoro, oli katto lentää paikaltaan, niin väkevä oli ”O Canadan” poljento. Kokenutkin siirtolaisuusasiantuntija joutuu moneen kertaan uransa aikana miettimään käytännön kannalta, mitä merkitsevät kansa – kansalaisuus – kansallisuus.

Isäni oli talvisotavuonna 1939 nuorena 16-vuotiaana suojeluskuntapoikana tuskaillut isoisälleni, ”miten meidän käy, jos Suomi miehitetään?”. ”Poika, poika, hyvin meidän käy” oli pappani todennut ja heiluttanut Amerikan passiaan (nykyisin Siirtolaisuusinstituutin arkistossa). Isoisäni oli hakenut vintiltä varmemmaksi vakuudeksi myös USA:n lipun, jonka oli aikonut laittaa tankoon hädän hetkellä. Nuoruudessaan pappani oli ollut 18 vuotta USA:ssa, ja siinä yhteydessä saanut maan kansalaisuuden.

Suomen 100-vuotiasta itsenäisyyttä juhlitaan tänä vuonna – tosin oikeampi vuosi olisi ilmeisesti 1918. Juhlavuoden puitteissa mietin, mikä olisi sellainen ”liima”, joka on sitonut nuoren kansan yhteen. En löytänyt muuta kuin pesäpallon, jonka Lauri ”Tahko” Pihkala taitavalla lobbauksella sai kansallispeliksemme 1920-luvulla. Tosin naiset, ruotsinkieliset ja työväenliike tulivat mukaan hidastetulla aikataululla. Miksi, se selvinnee alla olevasta tekstistä, joka on julkaistu Turun Sanomissa 19.7. Tuolloin pelattiin Turussa Pesäpallon World Cup, johon otti osaa kahdeksan maata ja 17 joukkuetta.

Kun opiskelijat ja tutkijat miettivät siirtolaisuuteen liittyviä opinnäyteteemojaan, toivottavasti he eivät unohda urheilua. Liikunta ja urheilu ovat siirtolaisuudessa voimakkaita yhdistäviä tekijöitä. Suomessa ei ole vielä täysin ymmärretty, mikä kotouttava voima urheiluun ja yleensäkin liikuntaan liittyy. Kukas arvoisista lukijoista tietää, mitä urheilulajia maamme somalit preferoivat?  Entä mitä ”diggaavat” 2. ja 3. polven suomalaisvenäläiset nuoret jääkiekossa Suomen kohdatessa itäisen naapurimme (vrt. Lotta Wekcströmin mainio kirja ruotsinsuomalaisista nuorista). Entä olisiko turvapaikanhakijan maaottelukokemus jossain lajissa lupaprosessia positiivisesti edistävä elementti? Intialaiset osoittivat Turussa pesiksen maailmanmestaruuskisoissa, mitä luovuus, yhteisöllisyys ja joukkuehenki merkitseät urheilussa ja elämässä yleensä.

 

Artikkeli: Siirtolaiset ovat tehokkaasti levittäneet pesäpalloa maailmalle (€)

Suomessa pelattiin 1800-luvulla kymmeniä erilaisia mailapelejä, joista kuningaspallo oli tunnetuin. Lauri ”Tahko” Pihkalaa pidetään ansaitusti pesäpallon isänä. Totuuden nimessä on mainittava, että hän ei kehittänyt peliä tyhjästä, vaan Pihkala yhdisti kuningaspallon ja amerikkalaisen baseballin parhaat puolet omiin ideoihinsa. Baseballiin Tahko Pihkala tutustui amerikanmatkoillaan vuosina 1907 ja 1913. Hän piti peliä tylsänä. Totta onkin, että baseballista puuttuvat joukkuepelille ominaiset taktiset hienoudet. Vaikka pesäpallolla on omat historialliset juurensa, on selvää, että ilman Tahkoa ei olisi nykymuotoista pesäpalloakaan.

Tahko Pihkala oli tiukka itsenäisyyden ja suomalaisuusaatteen kannattaja. Kansalaissodassa hän oli valkoisten puolella esikuntatehtävissä. Hänelle jäi trauma kahtiajakautuneesta Suomesta, ja idea kansakuntaa yhdistävästä pallopelistä eli voimakkaana. Ensimmäiset pesäpallo-ottelut pelattiin vuonna 1922. Peli tuli varsin pian kansa- ja oppikoulujenkoulujen liikuntaohjelmiin – kiitos Pihkalan taitavan lobbaustyön. Siten kaikki ikäluokat pääsivät – tai joutuivat – pelaamaan uutta kansallispeliämme.

Suomenruotsalaiset vieroksuivat pesäpalloon tuolloin liitettyä suomalaisuusaatetta, joten peli ei levinnyt juurikaan heidän keskuuteensa. Samoin työväen urheiluliike tuli laajemmin mukaan peliin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suojeluskunnan urheilutarkastajana Tahko piti pesäpalloa sotilaille hyvänä harjoitusmuotona, tästä juontunevat myös alkuajan pelitermit ”haavoittunut” ja ”kuollut”. Tahko oli aikansa lapsi myös tasa-arvoasioissa; peli ei hänen mukaansa soveltunut naisille, vaan heille sopivampia lajeja olivat esimerkiksi tennis, uinti ja kaunoluistelu.

Pihkala ei halunnut pesäpallosta kansainvälistä, vaikka Viron kanssa pelattiin muutama maaottelu 1930-luvulla. Pelin levittäminen ulkomaille on jäänyt paljolti siirtolaisten vastuulle. Suurimmat muutot Suomesta Pohjois-Amerikkaan tapahtuivat ennen pesäpallon syntymistä, joten Atlantin taakse peli ei juurikaan levinnyt. Sotien jälkeen Ruotsiin muuttaneet sadat tuhannet suomalaiset sen sijaan veivät pelin mukanaan. Ruotsissa oli oma pesäpalloliitto, satoja suomalaisjoukkueita sekä aktiivista kilpailutoimintaa 1990-luvulle asti.

Hämmästyttävää kyllä, vuosituhannen loppuun mennessä pesäpallo oli kadonnut Ruotsista lähes tyystin. Pelin pikaiselle katoamiselle on useita syitä. Ensinnäkin Suomesta muutti työn perässä kovan luokan pelaajia, joten junioritoiminta jäi kesannolle: kukapa junnuja kasvattamaan, kun valmiita pelaajia tuli riittävästi. Pelivälineitä oli vaikea hankkia, kenttätilannekin oli monilla paikkakunnilla haasteellinen. Haasteensa toi myös Ruotsin vankka jalkapallo- ja jääkiekkokulttuuri, jotka imevät nuorisoa piiriinsä voimalla. Ruotsissa oli 1980-luvulla vielä kymmeniä tuhansia suomalaislapsia sikäläisessä peruskoulussa, mutta pesäpallon juurruttamiseen ei ollut resursseja. Valoa on kuitenkin näkyvissä, sillä viime aikoina ruotsinsuomalaisessa sosiaalisessa mediassa on ilmennyt uutta innostusta pelin pariin.

Pesäpallo on edelleen elinvoimainen Australiassa, Sveitsissä ja Saksassa. Erityisesti aussit ovat ottaneet pelin omakseen pelaten Suomi-Päivillään kovia turnauksia. Saksaan ja Sveitsiin viime vuosikymmeninä muuttaneet ovat edistäneet pelin leviämistä. Siirtolaisten puolisoiden ja jälkikasvun myötä peli on saanut näissä maissa uusia kannattajia. Mielenkiintoinen aluevaltaus on Intia, jossa on ilmeisesti jo tuhansia harrastajia. Maassa on oma liitto ja kansalliset turnaukset erikseen miehille ja naisille. Peli on levinnyt Intiaan sosiaalisen median kautta muutamassa vuodessa. Jos joistain säännöistä ei ole saatu selvää, ovat paikalliset pelaajat keksineet omia nerokkaita sovellutuksiaan.

Pesäpallo on joutunut Suomessa ahtaalle kilpailevien lajien kanssa: nuorille on tarjolla jääkiekkoa, jalkapalloa, salibandyä ja lukuisia muita palloilulajeja. Pesäpallo säilyttää kansallispelin asemansa vain, jos se on edelleen tiiviisti mukana koulujen liikuntaohjelmissa. Meillä on myös opittavaa ulkomaisista pelitavoista: vaikka Australiassa ja Keski-Euroopassa pelataan tiukkoja pelejä, joukkueet jäävät usein viettämään pelin jälkeen mukavaa yhteiseloa grillaten ja toisiinsa tutustuen. Turussa 20.–24.7. pelattu pesäpallon World Cup kokosi Kupittaalle 17 joukkuetta kahdeksasta maasta. Siellä oli mahdollisuus kokea pesäpallon hurmaa kansainvälisillä mausteilla.

Ismo Söderling on toiminut vuosikymmeniä pesäpallon parissa. Hänen teoksensa ”Pesäpalloilua maailmalla – siirtolaiset kertovat” julkaistiin Siirtolaisuusinstituutissa World Cup -turnauksen yhteydessä. Kirjan tiedot löytyvät osoitteesta http://www.migrationinstitute.fi/fi/news/pesapalloilua-maailmalla

Australian joukkue Turun World Cupissa heinäkuussa 2017. Alarivissä toinen vasemmalta on Luke Niemi, jonka kuva on kirjani kannessa vuoden 2009 turnauksesta (katso alla).

 

Kirjallisuusviite:

Weckström, Lotta:  (2011): ”Suomalaisuus on kuin vahakangas. Ruotsinsuomalaiset nuoret kertovat suomalaisuudestaan”. Tutkimuksia A36. Siirtolaisuusinsituutti & Sverigefinnarnas Arkiv, Stockholm.