Paasikiven opit kannattaa muistaa myös Naton jäsenenä

Juho Kusti Paasikivi tunnetaan suomalaisen realistisen idänpolitiikan ”isänä”. Tämä ei ollut sattumaa, sillä Venäjä ja venäläisyys oli Paasikivelle vahva kiinnostuksen kohde.  Paasikivi tunnetaan oikeustieteen tohtorina ja pankkimiehenä.  Harvempi muistaa, että hän suoritti ensimmäisen kandidaattitutkintonsa Helsingissä venäjän kielestä ja historiasta. Paasikivi ymmärsi Venäjää tavalla, joka ei aina hyväksytty Suomessa. Vuonna 1904 Eugen Schauman surmasi kenraalikuvernööri Bobrikovin. Kansa piti ampujaa sankarina, Paasikivi nimitti tapahtumaa ”inhoittavaksi ja törkeäksi rikokseksi”.

Jatkosodan aikana valtioneuvos Paasikivi oli poissa päivänpolitiikasta toimien luottamustehtävissä ja muistelmiensa kirjoittajana. Hän osoitti tyytymättömyytensä Suomen sota-ajan politiikkaan sangen kulmikkaasti kirjoittamalla elokuussa 1944  päiväkirjaansa mm.: ”Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat ulkopoliittisesti toisarvoisia. Konflikteja on vältettävä. Suomen on kartettava Venäjän-vastaista politiikkaa. Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea”. Syyskuussa 1944 pian välirauhan solmimisen jälkeen Paasikiven usko suomalaisiin poliitikkoihin oli koetuksella: ”Meillä ei ole poliittista älyä, ja sitä tarvitsisimme paljon enemmän kuin useat muut maat, koska meidän asemamme on niin vaikea. Mutta poliittisesti olemme vähälahjaista kansaa”.

Paasikiven ja myöhemmin Kekkosen idänpolitiikka iskostui suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin. Vuodesta 1958 alkaen Suomeen perustettiin Paasikivi-seuroja, joiden keskeinen tavoite oli edistää Suomen ja Neuvostoliiton poliittisia ja taloudellisia suhteita. Tällä hetkellä Suomessa on 16 Paasikivi-Seuraa. Turkuun sellainen perustettiin vuonna 1965. Seurojen poliittinen tasapaino oli tarkkaan harkittu, samoin kokousesitelmissä  keskityttiin hyvien naapuruussuhteiden korostamiseen. Ajat muuttuvat: Neuvostoliitto on menneisyyttä ja sen myötä Paasikivi-seurojen alkuperäinen tarkoitus on muuttunut. Tänä päivänä Paasikivi-seurat ovat aktiivisia yhteisöjä, jotka ovat avoimia kaikelle kansalle ja kaikille rakentaville ulko- ja turvallisuuspoliittisille ajatuksille.

Suomen hakeutuminen vuonna 1949 perustettuun Pohjois-Atlantin puolustusliittoon Natoon on johdonmukainen ja oikeutettu seuraus Venäjän Ukrainaa kohtaan suuntaamista brutaaleista sotatoimista. Jos Paasikivi eläisi, hän todennäköisesti ei olisi täysin yllättynyt Venäjän aggressiosta. Päiväkirjaansa hän kirjoitti maailmansodan lopun häämöttäessä 19.2.1943: ”Neuvosto-Venäjä on suurvalta. Se on suurvalta kuten muut suurvallat. Pääasiallisesti ja pohjaltaan samanlainen. Menettelyissään myös samanlainen. Suurvaltojen väkivaltametodi on sama kaikissa. Sodilla ja väkivallalla tahtovat laajentaa.

Naton tehtävänä on puolustaa jäsenmaata sen joutuessa ulkopuolisen aggression kohteeksi.  Venäjä on ja pysyy Suomen rajanaapurina. Maassamme asuu 87 000 venäjänkielistä. Heistä yli kolmannes on kaksoiskansalaisia. Viime aikoina ’ryssittely’ on levinnyt sosiaalisessa mediassa, onpas nimittely löytänyt tiensä jo suurimman iltapäivälehtemme uutistekstiinkin (IS 27.2.2022). Virossa on reilusti yli 300 000 venäjänkielistä. Maassa tehdyn tutkimuksen mukaan heistä vain noin 10 % kannattaa presidentti Putinin sotapolitiikkaa. Vastaavaa ei ole selvitetty Suomessa, mutta luku koskenee maatammekin. Täällä asuville venäjänkielisille Suomi on heidän uusi kotimaansa.

Kaikessa ei Paasikivikään osunut oikeaan moittiessaan maamme poliitikkoja. Nato-asian edistäminen  on Suomessa osoittanut presidentti Niinistön, pääministeri Marinin johtaman hallituksen sekä Eduskunnan  toimineen yksituumaisesti ja taitavasti: maan oma turvallisuus on taattava, mutta myös naapuri on huomioitava. Saman kiteytti erinomaisesti aikanaan presidentti Mauno Koivisto muistellessaan, että ”aseiden vaiettua syyskuun alussa 1944 nousin juoksuhaudan reunalle. Siinä puhdistaessani pikakivääriäni ajattelin, että täytyy olla toinenkin, rauhanomaisempi tapa tulla naapurin kanssa toimeen.”

Jonain päivänä Ukrainan sota ohi, presidentti Putinkin hallitsee vain aikansa. Suomen ja Venäjän välille on ehtinyt muodostua ennen sotaa tiiviit taloudelliset, kulttuuriset ja sosiaaliset siteet. Natoon turvaamme, mutta Paasikivenkin opit kannattaa pitää mielessä. Hyvässä ja pahassa.

Ismo Söderling

Kirjoittaja on Turun Paasikivi-Seuran puheenjohtaja ja Paasikivi-Seurojen Liiton varapuheenjohtaja

Artikkeli on julkaistu Turun Sanomien luvalla.

Ajankohtainen kolumni ryssittelystä: Kari Immonen: ”Ryssäpuheen paluu: johdatus suomalaiseen ”ryssä”-historiaan”. https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ryssapuheen-paluu-johdatus-suomalaiseen-ryssa-historiaan/

Ukrainalaiset pakolaispojat halusivat tavata maalivahti Lukas Hradeckyn

Suomen maahanmuuttohistoriaa sävyttää pakolaisuus. Maaliskuussa 1921 Venäjältä tuli parissa päivässä noin 7 000 laivaston sotilasta kävellen jään yli Suomeen. Kronstadtin merisotilaat  olivat hävinneet kapinansa uutta kommunistihallintoa vastaan. Tulijat sijoitettiin punavankien leireille itäiseen Suomeen. Heistä 1 600 jäi maahamme, loput jatkoivat matkaansa tai palasivat takaisin Neuvosto-Venäjälle. Vuonna 1973 tuli pari sataa chileläistä, jotka aluksi sijoitettiin Auraan Käyrän koulukotiin. Enemmistö chileläisistä lienee palannut ajan kuluessa takaisin kotimaahansa.

Vuonna 1979 alkoi  kiintiöpakolaisuuden aika, kun Suomi päätti ottaa 100 vietnamilaista pakolaista. Maasta oli julman  sodan jälkeen lähtenyt lähes miljoona henkeä, ja avun tarve oli suuri. Vietnamilaiset ovat kotoutuneet hyvin. Syntyperältään vietnamilaisia on maassamme nykyisin n. 13 000. Suomessa  elää jo kolmas vietnamilaissukupolvi. Heitä on saapunut runsaasti  myös perheenyhdistämisten perusteella.

Vuonna 2015 Eurooppaan saapui yli miljoona turvapaikanhakijaa Aasiasta ja Lähi-idästä. Suomeen tulijoita oli 32 400. Suurimmat ryhmät olivat syyrialaiset, afgaanit ja irakilaiset. Näiden sodan jaloista tulleiden vastaanotto ja kotouttaminen on takkuillut aika lailla; tälläkin hetkellä silloisista  tulijoista noin 3 000:lla oleskelulupaan liittyvä päätösprosessi on kesken. Tuhansia on myös  jäänyt paperittomina maahamme, koska moni kielteisen päätöksen saanut ei voi palata  raunioituneille  lähtöalueille.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022 eli noin puolitoista kuukautta sitten.  Sodan seurauksena maasta on poistunut nelisen miljoonaa henkeä, etupäässä naisia ja lapsia. Kerrankin Euroopan unioni toimi rivakasti,  ja otti käyttöön ”tilapäisen suojelun direktiivin”. Direktiivi on annettu 2001, ja lienee nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Tilapäinen suojelu kestää vuoden. EU:n neuvosto voi jatkaa maassaoloa tarvittaessa toisella vuodella. Direktiivin käyttöönotto on ratkaisevalla tavalla sujuvoittanut ukrainalaisten nopeaa vastaanottoa ja sijoittumista.

Ennen sodan alkua maassamme asui noin 6 000  Ukrainan kansalaista. Nyt heidän lukunsa on moninkertaistunut. Oletetaan, että ukrainalaisia pakolaisia on maassamme tällä hetkellä (28.3.) noin 20 000 henkeä.  Sisäministeriö arvioi pari viikkoa sitten, että pakolaisia saattaa tulla 40 000 – 80 000 henkeä. Kaikki tietysti riippuu sodan kestosta ja raakuudesta. Huomattavalla osalla tulijoista puoliso tai isä on  rintamalla. Mikäli sota saadaan päätökseen siten, että Ukraina säilyy itsenäisenä, on odotettavissa nopea paluumuutto. Näinhän tapahtui Suomessakin 1944, kun Lapista 100 000 henkeä pakeni sodan jaloista Ruotsiin. Puolen vuoden kuluttua alkoi paluumuutto, ja lähes kaikki palasivat.

Suomessa puhutaan paljon kotouttamisesta. Suurin vastuu on viranomaisilla: lapset tarvitsevat sujuvaa koulunkäyntiä,  ja tulijoiden terveydentilasta – myös psyykkisestä – on huolehdittava. Parasta kotoutumista on työnteko, siksi olisi erityisen tärkeää, että tulijat voisivat työllistyä  mahdollisimman nopeasti. Myös kolmas sektori eli kansalaisjärjestöt  kannattaa sitouttaa kotouttamiseen.

 Sain työpaikalleni soiton viikko sitten (nimet ja lasten iät on muutettu):

Hei. Täällä Kaarina V.  Turusta. Meille tuli Ukrainasta pakolaisperhe, äiti ja kolme lasta. Pojat ovat intohimoisia jalkapalloilijoita. Krystiyan on 8 ja  Volodymyr 11 vuotta. He ilahtuivat kuullessaan, että Suomen jalkapallomaajoukkueen maalivahti Luke Hradecky on Turusta. Sinähän olit kavereidesi kanssa auttamassa  heidän perhettään aikanaan Suomeen. Voisitko sopia  pojille tapaamisen – he toivovat sitä todella paljon? Luke on ollut heidän sankarinsa jo pitkään”.

Yllättävä kysymys. ”Kuulehan, Luken perhe tuli 30 vuotta sitten, ja hän itse pelaa juuri nyt Saksassa. Mutta Luke on kesälomallaan usein vieraillut  nappulajoukkueiden harjoituksissa Runosmäessä, joten pojat kannattaa ilmoittaa johonkin Nappulaliigan joukkueeseen pelaamaan ja odottamaan kesää”. Annoin Kaarinalle puhelinnumeron.

Puolen tunnin kuluttua pirahti puhelimeni. ”Täällä Kaarina. Kiitos neuvosta. Pojat aloittavat harjoittelun huomenna…”.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat tarvitsevat meitä kaikkia.

Artikkeli on julkaistu Turun Tienoon nmerossa 31.3.2022. Teksti julkaistaan toimituksen luvalla

Vietnam – Unkari – Lähi-itä – Ukraina. Koska opimme? 

Alkusoitto

Suomesta muutti 1960-luvun lopulla noin 300 000 siirtolaista Ruotsiin. Suurista ikäluokista huomattava osa sai uuden kotimaan länsinaapuristamme, minä muiden mukana. Ravintola Virveli keskellä Göteborgia oli täynnä nuoria suomalaisia eräänä lauantaisena iltana joulun alla 1969. Useimmalla oli takanaan pitkä viikko Volvon tai SKF:n liukuhihnalla. Olut ja tanssi maistui nuorisolle. Itse enimmäkseen tapitin baaritiskin päässä olevaa televisiota – siinä pauhasi yleisön huutomyrskyn yli elämäni ensimmäinen väri-tv.  Usein vierelläni istui  kolme ikäistäni jenkki-poikaa. Hiljaisia olivat. Tunnistin heidät volvolaisiksi, sillä joskus kaverit kulkivat kimpassa työpisteeni ohi ruoka-automaatille.

Televisiossa uunituore pääministeri Olof Palme huudatti kansaa Vietnamin sodan vastaisissa joukkokokouksissa: iskulause ”USA – ut ur Vietnam USA” tuli tutuksi. Pojille Vetnam oli tiukka paikka, sillä he olivat tulleet Ruotsiin välttyäkseen joutumasta sotaan. Hei eivät olleet rintamakarkureita (deserters), vaan kutsuntoja vältelleitä (draft evaders) college-nuoria. Koti-ikävä tuntui olevan kova, mutta aatteellisuus vielä kovempi. Suomessa armeija oli minunlaiselleni 1960-luvun nuorelle itsestäänselvyys: kolme ensimmäistä viikkkoa alokkaana nukuimme palveluasut päällä. Tšekkoslovakia oli juuri miehitetty, Suomi oli varuillaan. ”Why on earth should I go and slaughter innocent Vietnamese?” puuskahti amerikkalainen ystäväni, kun kysyin motiivia välttelylleen. Huono kysymys, hyvä vastaus.  

Viimeisimpien tietojen mukaan sotaa vältelleistä amerikkalaisista huomattava enemmistö muutti Kanadaan, noin 40 000 – 50 000 henkeä.  Kutsuntoja vältelleille ei paluusta suuria rapsuja annettu. Sen sijaan rintamakarkureille kohtalo oli kova, sillä heille häkki on heilahtanut herkästi. Kanadassa asuu edelleen näitä ”pakkomuuttajia” muutama tuhat, he ovat saaneet jäädä pysyvästi maahan (Wikipedia). Ruotsiin Vietnamin sotaa vältteleviä nuoria tuli noin 1 000 henkeä. Heistä ilmeisesti 90 % on muuttanut pois maasta (Scott 2014).

Välisoitto

Johtamani Väestöliiton Väestöntutkimuslaitos oli 2000-luvun alussa mukana 14 EU-maan yhteisessä DIALOG-tutkimushankkeessa (Höhn 2008). Kustakin maasta kerättiin noin 2 000 hengen kyselyaineisto, jossa selvitettiin syntyvyyteen, parisuhteeseen ja muuttoliikkeeseen liittyviä kysymyksiä. Kullakin maalla oli omat erityiset intressinsä, joten kysymysten harmonisointi oli rankkaa vääntämistä: jos jokaisen intressit olisi otettu huomioon, olisi jäänyt vain vähän yhteistä vertailtavaa.

Viikon viimeinen istunto pidettiin Wiesbadenissa, Saksan Väestöntutkimuslaitoksen BiB:n kotikaupungissa (katso: Bundesinstitut…). Rankan työviikon jälkeen viimeisellä illallisella sitten juoma maistui ja juttu luisti. Istuin samassa pöydässä itävaltalaisen Richardin ja unkarilaisen Attilan kanssa. Samanikäiset kaverit huomasivat olleensa samoihin aikoihin asepalveluksessa. Attila vilkkaampana johti keskustelua. ”Maailma muuttuu onneksi. Olin Unkarin puolella rajaa elokuussa 1989 pyssy kädessä katsomassa, kun itäsaksalaiset nuoret juoksivat pellon poikki Itävaltaan. Emme tienneet pitikö ampua vai ei – esimiehemme  istuivat ojan penkalla hiljaa ja antoivat juoksun jatkua”. Richard siemaisi pitkän kulauksen tuopistaan. ”Niin, minä olin sen pienen metsikön toisella puolella ottamassa juoksijoita vastaan – hyvä oli, ettette ampuneet”. Kaksi ikiystävää kilautti mukinsa yhteen; minkä piikkilanka erottaa, sen onneksi Euroopan unioni yhdistää.

Loppusoitto

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022. Kirjoitan tätä vuorokausi myöhemmin.  Ukraina tuntuu huonosti valmistautuneen sotaan – puolustusministeri on kehottanut  Kievin asukkaita torjumaan polttopulloilla lähestyviä tankkeja. Missähän ovat apumiljardit, joilla piti  hankkia massiivinen lähitorjunta-aseistus?

Nykysodissakin valtaosa  uhreista on siviilejä. Näin oletettavasti käy Ukrainassakin, jos joudutaan kaupunkisotaan. Tällä hetkellä pakolaisvirta on vahvistumassa Puolan ja Baltian suuntaan. Jos EU:n alueelle tulee vaikkapa 500 000 ukrainalaista pakolaista, heidät sijoitettaneen eri jäsenmaihin, Suomen osuus tässä tapauksessa lienee noin 10 000 henkeä. Luku on kolmasosa maahamme vuosina 2015 – 2016 tulleista turvapaikanhakijoista. Suomi ja erityisesti maahanmuuttovirasto MIGRI on sangen verkkaisesti käsitellyt tänne Lähi-idästä tulleiden lupahakemuksia. Maassamme arvioidaan edelleen  olevan noin 3 000 turvapaikanhakijaa lopullista päätöstä vailla. Arviot paperittomien määristä vaihtelevat. Sisäministeriön uudessa raportissa heitä katsotaan olevan samaiset 3 000 henkeä. Suurin osa paperittomista on aikaisemmin tulleita turvapaikanhakijoita (Sisäministeriö 2022:15, s. 8). Kohderyhmä on heterogeeninen: SM:n samaisen raportin mukaan ”ilman oleskeluoikeutta olevissa voi olla työikäisiä tai lapsiperheitä, he voivat olla toimintakykyisiä tai heillä voi olla mielenterveysongelmia, he voivat joutua myös hyväksikäytön kohteiksi”. Paperittomien olosuhteista viranomaisilla ei siis ole tarkkaa tietoa.

Sisäministeriön helmikuussa 2022 julkaisemat kaksi raporttia valottavat hyvin paperittomuuteen liittyviä ongelmia (Sisäministeriö 2022:15; 2022:16). Raporteissa esitetään myös ratkaisuvaihtoehtoja: Amnesty eli armahtaminen on yksi kansainvälisesti käytetyimmistä mahdollisuuksista: sallitaan määräaikaisella erillislailla esimerkiksi ennen 31.12.2016 tulleiden  lapsiperheiden jääminen maahan. Toinen mahdollisuus on sallia työperusteisen oleskeluluvan hakeminen. Työluvan hakeminen edellyttää jonkinlaista matkustusasiakirjaa (yleensä passia). Paperittomilla ei sellaista ole, joten ns. matkustusasiakirjavaatimusta voitaisiin helpottaa myöntämällä muukalaispassi työlupaa hakevalle (Sisäministeriö 2022:16, 8-9).

Sisäministeriön hyvin toteutettujen raporttien vastaanotto oli jäätävä. Hallituksen valtapuolueiden (sd., kesk.)  edustajat irtaantuivat näkemyksistä välittömästi.  Perustelut olivat hatarat; ilmeisesti pelko joutua puolustamaan  arabimaista tulleiden Suomeen jäämistä  tukki suut ja kyvyn inhimilliseen ajatteluun. Asian voi kiteyttää valtakunnan hovi-irvailijan, Ilta-Sanomien toimittajan Timo Haapalan alias Setä Arkadian kolumnin otsakkeella: ”Vihreä portsari Krista Mikkonen ei kysy papereita – eikä pane maahantulijoilta ovea säppiin!” (Haapala 13.2.2022). Setä Arkadian kolumnin otsake trollaa asiaa kahdella tavalla: papereita ei voi kysyä, koska niitä ei ole. Amnestyn kohdalla ovi nimenomaan pantaisiin säppiin, koska kyse olisi kohdennettua ryhmää koskevasta aikaan sidotusta lainsäädännöstä.

Ukraina on sotilaallisessa kriisissä, johon poikkeuksetta liittyy myös väestöllinen ahdinko inhimillisine kärsimyksineen. Toivottavasti olemme tällä kertaa tarvittaessa valmiita paremmin täyttämään  humaanin velvollisuutemme. Nythän tulijat olisivat eurooppalaisia, mikä lienee suositus poliitikkojen ja Migrin suuntaan.

Lähdemateriaali. Kaikki linkit on luettu 25.2.2022 

Bundesinstitut für Bevölkerungsforschung (BiB):  https://www.bib.bund.de/DE/Startseite.html

Haapala, Timo (Setä Arkadia): ”Vihreä portsari Krista Mikkonen ei kysy papereita…” https://www.is.fi/politiikka/art-2000008607457.html    Ilta-Sanomien digijulkaisu 13.2.2022.

Höhn, Charlotte (2008), Dialog-hankkeen julkaisu: People, Population Change and Policies. https://www.buchhandlung-otz.ch/detail/ISBN-2244000231202/H%C3%B6hn-Charlotte/People-Population-Change-and-Policies

Scott, Carl-Gustav (2014): ”Sweden Might Be a Haven, But It’s Not Heaven: American War Resisters in Sweden During the Vietnam War. Immigrants and Minorities, Volume 33, 2015, issue 3. Pages 205-230. https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/02619288.2014.923992

Sisäministeriö (2022:15): ”Matkustusasiakirjavaatimusta ja muukalaispassin myöntämistä koskeva selvitys”. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163826

Sisäministeriö (2022:16): ”Selvitys mahdollisista kansallisista ratkaisuista maassa ilman oleskeluoikeutta olevien tilanteeseen”. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163827

Wikipedia: ”Vietnam War resisters in Canada”. https://en.wikipedia.org/wiki/Vietnam_War_resisters_in_Canada

Solttupoikien hyytävä joulukyyti – siirtolaisuusnäkökulmalla


Seisoin armeijakaverini Jukan kanssa tienposkessa Oulun ulkopuolella joulun alla 1968.  Lomia sai siihen aikaan jo mukavasti, mutta junaliput täytyi itse kustantaa. Päivärahat menivät sotilaskodin eli sotkun munkkiosastolle. Niinpä lomamatkat sujuivat yleensä liftaamalla. Viikonloppuisin varuskuntien ulkopuolella olikin pitkät jonot sotilaita peukalot pystyssä. ”Kuljetuspalvelu” rullasi yleensä hyvin.

Seisoimme tienreunassa kuuden korvilla illalla. Olimme liikkeellä hieman normaalia myöhemmin, sillä metsissä ravaaminen ja tykkiharjoitukset olivat kestäneet tavallista pidempään. Ilmassa oli hyytävän pakkasen oireita. Mutta ei hätää; vaikka tiellä oli pitkä rivi varusmiehiä, niin sutjakasti autot noukkivat solttuja mukaansa. Yleensä matkamme liftaten Oulusta Rovaniemelle kesti kolme-neljä tuntia. Nyt pääsimme parissa tunnissa Tervolaan, kotiin oli vielä 70 kilometriä.  Mutta sitten lopahti liikenne kuin seinään. Ilmeisesti höyryävät joulusaunat verottivat kuskitarjontaa.

Palelimme Aavasaksan tienhaarassa ja odotimme autoa,  jota ei kuulunut. Pakkanen lähenteli jo pariakymmentä astetta – kylmä iski luihin. Juoksimme pilkkopimeällä tien viertä edestakaisin lämpimiksemme.  Vuorokausi vaihtui ja epäusko hiipi sieluun. Yhtään valaistua ikkunaa ei ollut näkyvissä, eikä tuohon aikaan kännykkä lämmittänyt taskua.  Kansallisrunoilijamme V. A. Koskenniemen sanat ”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin” liippasi aika läheltä.

Yhtäkkiä vilkaisimme toisiamme – kuulimmeko oikein? Kyllä, pitkän suoran päässä rämisteli pakettiauto hitaasti kohti.  Kiduttavan tovin jälkeen eteemme pysähtyi ruotsalaisilla kilvillä varustettu  ikäloppu Taunus-merkkinen  pakettiauto.  Apukuski sai veivattua jäätyneen sivuikkunan auki puoleen väliin. Ikkuna-aukosta kurkkasi iloinen mies komeine karvalakkeineen. ”Solttuja taitaa palella?” kuului ystävällinen kysymys. ”Sitten varmaan kelepaa kylymä kyyti” jatkoi mies tupakkaholkki suupielessään ja viittasi kintaallaan sivuoven suuntaan.

Tempaisin oven auki kohmeisin sormin. Pimeässä kopissa istui kaksi naista, kummallakin vauva sylissään.  Auton lattialla oli paksu matto ja sen päällä lukuisia vaate- ja tavaranyttyjä. Puolenkymmentä isompaa lasta nukkui siellä täällä vaatekasojen päällä. ”Mukulat, antakkaahan solttujen istua niile nytyile” sanoi toinen naisista ja lempeästi  jalallaan työnsi lapsia  sivuun. Ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta, takakopissa hieman vähemmän. Kaksi romaniperhettä oli tulossa Etelä-Ruotsista joululomalle sukuloimaan Kemijärvelle. Avasimme manttelit ja nukahdimme pian niille sijoillemme.

Voimakas käsi ravisteli meidät hereille. ”Nyt met olemma Rovaniemelä”, sanoi ystävällinen kuljettajamme. Siirsin kainalooni käpertyneen lapsen varovaisesti nytyn päälle, Jukkakin peitteli  viereensä kuukahtaneet parempaan asentoon. Kiitimme ystävällisiä perheitä kyydistä ja toivotimme hyvät joulut. Lähdin tarpomaan kohti Korkalovaaraa pakkaslumen naristessa saappaan alla. Jukka suuntasi kohti keskustaa. Solttujen joulu oli alkanut.

Ismo Söderling

Artikkeli on julkaistu Turun Tienoossa 23.12.2021, ja julkaistaan toimituksen luvalla



Ilmastokeskustelussa on unohdettu lasten ja nuorten näkökulma

Koululaisista peräti 83 % näkee ilmaston muuttuvan huonompaan suuntaan. Luottamus aikuisiin on koetuksella. Kuvassa 13-vuotiaan oppilaan käsitys maapallosta nyt ja 30-vuoden kuluttua

Juuri päättynyt Glasgow’n ilmastokokous sai maailman huomion pariksi viikoksi.  Etäyhteyksien maailmassa kummastusta aiheuttivat päättäjien saapuminen yksityiskoneillaan kokouspaikalle. Ruotsalainen 18-vuotias ilmastoaktivisti Greta Thunberg matkusti junalla Glasgow’iin nuorten lähettiläänä. Hänen aktiivisuuttaan vähätellään helposti viittaamalla nuoreen ikään. Haastamalla rakenteita ja auktoriteetteja voi Thunbergin lähestymistapa tuntua uhkaavalta, mutta hän myös aidosti haluaa tuoda nuorten äänen esille. Ilmastokokous osoitti jälleen, että päätökset tehdään kypsään ikään ehtineiden poliitikkojen ehdoilla. Tällöin nuorten ja lasten mielipiteillä ei juurikaan ole painoarvoa.

Ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa 1,5 asteen lämpötilan nousu viittaa maapallon keskimääräiseen lämpenemiseen vuoteen 2050 mennessä. Harvempi tietää, että Suomi on jo lämmennyt noin 2,2 astetta. Ilmatieteen laitoksen mukaan tämä näkyy selvimmin maamme talvissa. Lumella on meille tärkeä symbolinen arvo, onhan lippumme valkoisen värin kerrottu kuvaavan lunta.

Maamme puolueet pitävät tarkkaa huolta siitä, että niiden painotukset ilmastokysymyksissä tulevat tutuiksi: poliittinen debatti on tuonut turvesuot, dieselautot, metsänielut ja aurinkoenergian esille, vaikka ilmastokysymyksen kansallinen strategia vielä odottaakin yksimielistä tulemistaan. Vuonna 2050 nykyiset peruskouluikäiset ovat noin nelikymppisiä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Poliittinen ilmastokädenvääntö on sivuuttanut lapset, vaikka heidän tulevaisuudestaan on ensisijassa kysymys. Lapsiasianvaltuutetun toimiston tuore julkaisu ”Maapallon tulevaisuus ja lapsen oikeudet” valottaa koululaisten ilmastokäsityksiä. Julkaisun ensimmäisessä artikkelissa kirjoittajat Ismo Söderling ja Rainer Grönlund vastaanottivat neljän kunnan kahdeksasta koulusta 247 piirrosta. Peruskoululaisia ja lukiolaisia pyydettiin kuvaamaan sitä, miten he näkevät ilmaston ja ympäristön tilan tänä päivänä ja vastaavasti 30 vuoden kuluttua.

Vastanneista peräti 83 % näki maailman ilmasto- ja ympäristökehityksen menevän huonompaan suuntaan. Luku on hälyttävän korkea. Lasten piirrokset olivat pääasiassa tuhoa ennustavia – harvoissa kuvissa tuotiin esille toivoa tai konkreettisia ratkaisuja. Lapset myös reagoivat herkästi globaaleihin ympäristökysymyksiin: aineiston keruuhetkellä Australian ja Kalifornian metsäpalot olivat uutisoinnin keskiössä. Piirrokset palavissa puissa olevista koala-karhuista osoittivat lasten kokevan jo nyt ilmastonmuutoksen maailmanlaajuiset  seuraukset konkreettisesti.

Huolestuttavaa on, että lasten piirroksissa ei juurikaan esiintynyt heidän vanhempiaan tai muita aikuisia. Piirustusten selitysteksteissä aikuiset esitettiin sukupolvina, joille ilmastonmuutos ei tuntunut olevan elämän keskiössä. Samoin piirrokset olivat paljolti toteavia, niissä ei esiintynyt kansalaisaktivismista tuttuja vaatimuksia tai demonstraatioita. Onko tämä osoitus siitä, että ilmastonmuutokseen liittyvä uutisointi on liian uhkakeskeistä? Herää myös kysymys, opetetaanko kouluissa ilmasto- ja ympäristökysymyksiä liian vähän? Ilmasto on hyvä kohde ilmiöpohjaiselle opetukselle: yhdistämällä eri oppiaineiden näkökulmia, lapset oppivat pohtimaan ja tuottamaan erilaisia ratkaisukeinoja ilmasto- ja ympäristöhaasteisiin. Kannattaa ottaa vakavasti 13-vuotiaan turkulaisen oppilaan vetoomus: ”Ilmastonmuutos on jo vaikuttanut maahan, eikä sille voi enää tehdä mitään. Uskon, että luonnon tilaa voi parantaa, tai sen huonontamista estää, mutta ihmisten pitää työskennellä sen eteen, varsinkin niiden, jotka ovat johtavassa asemassa”.

Glasgow’n kokoontuminen todisti jälleen kerran, miten vaikea on sovitella yhteen eri maiden ilmastotavoitteita. Koronaviruksen torjunnassa toteutettu kansainvälinen yhteistyö on kuitenkin osoittanut, että eri maat pystyvät tarvittaessa joustavaan ja nopeaan yhteistyön globaalin uhkan edessä.

Artikkelin toisena kirjoittajana on maisteri (M.Sc) Charlotta Lahnalahti Leidenin yliopistosta. Kumpikin kirjoittaja toimii Siirtolaisuusinstituutissa Turussa.

Artikkeli on julkaistu 19.11.2021 Turun Sanomien alio-artikkelina. Blogi-julkaisemiseen on saatu Turun Sanomien lupa.

Kolumni ”haittamaahanmuutosta” ja sen oletetusta haitallisuudesta

Ystävät

Ulkoministeriön Kehitys – Utveckling -lehdessä julkaistiin 30.9.2021 kolumnini ”Suomi tarvitsee niin koulutettuja osaajia kuin myös muitakin maahanmuuttajia”.

Kolumni on luettavissa alla olevasta linkistä suomeksi: https://kehityslehti.fi/jutut/12783/

Och också på svenska: ”Finland behöver såväl utbildade experter som andra invandrarehttps://kehityslehti.fi/jutut/13105/

Lukemisen iloa

Ismo

Kolumnin linkit julkaistaan tässä blogissa Ulkoministeriön luvalla

Viimeisimmät artikkelit

Pitkittynyt koronapandemia uhkaa YK:n väestöohjelmia

Maailman väestöpäivää vietetään vuosittain 11. heinäkuuta. YK:n väestörahasto UNFPA kiinnittää huomiota kehitysmaihin, joissa väestönkasvu on suurinta ja pandemiaan varautuminen vähäisintä. Suomen hallitus on viimeisen vuoden aikana kaksinkertaistanut UNFPA:lle menevän rahoituksen. Myös USA on uuden presidentin myötä palannut kansainväliseen väestötoimintaan.

Avaan tietokoneeni ruudulle  maailman väestökellon, jonka mukaan maapallolla elää 7,877,471,361 henkeä (siis 7.8 mrd.). YK on julistanut heinäkuun 11:n päivän ”Maailman väestöpäiväksi”. Perinne juontuu vuodelta 1987. Tuolloin arvioitiin, että heinäkuun 11. päivänä maapallon väkiluku ylitti viiden miljardin rajan. Käytännössä väestövuoden hankkeet ovat  YK:n väestörahaston  UNFPA:n  vastuulla. Tänä vuonna rahaston huolena on, että nopea väestönkasvu ilman toimivia väestöohjelmia on haasteellista.

YK:n globaaleilla kehitysohjelmilla on pitkä perinne. Vuonna 2000  jäsenmaat sopivat kahdeksasta ns. vuosituhattavoitteesta, jotka aiottiin saavuttaa vuoteen 2015 mennessä. Tavoitteet köyhyyden puolittamisesta, puhtaan veden saatavuudesta ja äärimmäisissä oloissa olevien asuinolojen parantamisesta saavutettiinkin. Tästä sai kimmokkeensa uusi ohjelma, jolle vuonna 2015 annettiin nimi  Agenda 2030. Uuteen agendaan lisättiin erityisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyviä tavoitteita.

Agenda 2030:n  viides tavoite on UNFPA:lle tärkeä: ”Saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo sekä vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia”. Väestörahasto keskittyy tavoitteeseen tukemalla seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyviä palveluja ja oikeuksia. Samoin äitiyskuoleminen vähentäminen on toiminnan keskiössä.

Koronapandemia on jatkuessaan luonut synkän varjon eri väestöohjelmien toteuttamisille. Viime vuonna UNFPA oli huolissaan siitä, että koronavirus tavoittaa nopeasti kaikkein huonoimmassa asemassa olevat. Uhka oli todellinen. Onneksi näin ei ole käynyt, vaan maailman suurimmat pakolaisleirit Cox’s Bazar Bangladeshissa  (noin miljoona pakolaista) ja Dadaabin leiri Keniassa (200 000 henkeä) ovat ainakin toistaiseksi säästyneet pahimmalta. Yhtenä syynä kohtuullisen vähäisiin tartuntoihin  lienee  se, että pakolaisilla  on rajoitetusti yhteyksiä ulkomaailmaan.

Pandemian väestölliset vaikutukset näkyvät eri tavoin. Lisääntymisterveyteen liittyvissä ohjelmissa kätilöt ovat perinteisesti keskeisessä asemassa. Agenda 2030 -ohjelman puitteissa kätilöiden koulutusta on lisätty, mutta edelleen maailmasta puuttuu noin miljoona kätilöä. Koronapandemia on merkittävästi muuttanut terveysalan henkilökunnan työtehtäviä, ja monissa kehitysmaissa kullanarvoista työtä tekeviä kätilöjä on siirretty suuriin keskuksiin pandemiapotilaiden hoitajiksi. Myös nuorille tarkoitettu seksuaalineuvonta ja -tuki on vaikeutunut, koska koulut ovat olleet suljettuina ja osa ammattilaisista on kätilöiden tapaan siirtynyt  torjumaan koronaepidemiaa. YK:n mukaan noin 50 miljoonaa naista maailman 114:ssa köyhimmässä maassa ei voi käyttää moderneja ehkäisyvälineitä johtuen koronaan liittyvistä liikkumisrajoituksista. On myös arvioitu, että kuuden kuukauden liikkumisrajoitus lisää ei-toivottuja raskauksia  noin seitsemällä miljoonalla.

Kätilöiden ja muun terveydenhuoltohenkilöstön siirtyessä pois perinteisistä tehtävistään, ovat monet  haitalliset ilmiöt  ja tavat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Väestöjärjestöt ovat vuosia menestyksellisesti kampanjoineet mm. tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan. Maailmassa on noin 200 miljoonaa naista ja tyttölasta, jotka elävät tämän ikiaikaisen tradition uhrina. YK:n mukaan epidemian  aikana  on tehty noin kaksi miljoonaa silpomista, jotka ilman koronaa olisivat jääneet tekemättä

Rouva  Mayasaroh kertoo julkisuudessa  omasta kokemuksestaan. Vastavalmistuneena kätilönä hän työskenteli indonesialaisella klinikalla, joka tarjosi 100 000 rupian (noin 7 €) hinnalla ”vastasyntyneen paketin”, johon kuului korvien lävistys tulevia korvarenkaita varten sekä pienimuotoinen sukuelinten silpominen. ”Moni luulee, että tämä ikiaikainen kulttuurinen silpomistraditio suojelee tyttölasta. Itse teeskentelin tekeväni toimenpiteen, vaikka vain panin pikkutytön sukuelimen päälle kankaanpalan. Tunsin syyllisyyttä valehdellessani. Jos olisin kieltäytynyt toimenpiteestä, vanhemmat olisivat  vieneet lapsen toiselle kätilölle. Pahimmassa tapauksessa silpomisen olisi suorittanut paradji, paikkakunnan puoskari. Hän suorittaa toimenpiteen partakoneen terällä, saksilla tai neulalla tapauksesta riippuen” kertoo rouva Mayasaroh. Hänen laisiaan on maassa onneksi lisääntyvä määrä.

Koronasta johtuen kouluja on suljettu ja työvoimaa vähennetty myös köyhissä maissa. Koska vain noin 10 %:lla Afrikan lapsista on mahdollisuus etäkoulutukseen, on koulujen ja työpaikkojen sulkeminen merkinnyt erityisesti  naisten kotiin jäämistä. Tämä lisää myös perheväkivallan riskiä. UNFPA on arvioinut, että koronasta johtuen perheväkivallan vastustamisohjelmat viivästyvät kahdella-kolmella vuodella. Yksi perheiden tapa ”hoitaa” koulujen sulkemisesta aiheutuva taloudellinen rasite on laittaa tyttöjä avioliittomarkkinoille. Kansalaisjärjestöt ovatkin huolissaan lapsiavioliittojen lisääntymisestä pandemian aikana.

Koronapandemia koskee meitä kaikkia. Ilahduttavaa on, että viikko presidentti Joe Bidenin virkaanastumisen jälkeen USA aloitti jälleen YK:n väestöjärjestöjen rahoittamisen. Suomikin on heräämässä. Pääministeri Marinin hallitus on lisäännyt UNFPA:lle menevää vuosittaista rahoitusta  50 %.  Ei voi olla oikein, että maailman onnellisin kansa pitää osattomat onnettomina.

Tämän artikkelin ensimmäisen version varsinainen kirjoitustyö kesti viisi tuntia. Sinä aikana maailman väestökelloon tuli 45 000 henkeä lisää. Suomessa syntyi viime vuonna lapsia tismalleen sama määrä.

Dosentti  Ismo Söderling on eläkkeellä oleva Siirtolaisuusinstituutin johtaja.

Artikkeli on julkaistu alkujaan 11.7.2021 Turun Sanomissa ”Maailman väestöpäivänä”. Alio-artikkeli julkaistaan bogina lehden luvalla.

Värillisenä lapsena apartheidin ansassa

Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Trevor Noah. Atena Kustannus Oy, painettu EU:ssa 2020. 358 s.

Muutama vuosi sitten olin esitarkastajana Helsingin yliopistossa valmistuneelle väitöskirjan käsikirjoitukselle, jossa tarkasteltiin Etelä-Afrikan köyhien siirtolaisuutta. Tutkija Christal Oghogho Spel avasi minulle aivan uuden yhteiskunnallisen ja tutkimuksellisen näkökulman tähän apartheidin rikkomaan maahan.  Itse asiassa eteläisen Afrikan sortohistoria alkaa jo 1640-luvulta, kun ensimmäiset hollantilaiset siirtolaiset saapuivat maahan. Tulijat olivat pääsääntöisesti reformoituun protestanttiseen kirkkoon kuuluvia, joille olo Hollannissa oli käynyt liian tukalaksi katolisuuden puristuksessa. Itse asiassa koko apartheid-järjestelmä sai reformistisen kirkon voimakkaan tuen. Rotuerottelupolitiikka alkoi rapautua vasta 1980-luvulla kovan kansainvälisen painostuksen vuoksi.

Tulijat kohtasivat moneen heimoon ja kieliryhmään jakaantuneen alkuperäisväestön, jonka  kanssa kirkkokansa ei halunnut olla missään tekemisissä. Vuosien ja vuosisatojen aikana maasta löydettiin timantteja, kultaa ja monia muita arvometalleja, uudet siirtolaiset asuivat aarteen päällä. Jo 1800-luvulla maassa päätettiin, että väestö jaetaan meihin ja muihin: muita olivat kaikki ei-valkoiset. Muut jaettiin kolmeen kategoriaan. Mustat olivat alkuperäisväestöä (bantuja), värilliset olivat etupäässä mustien ja valkoisten tai mustien ja malajiorjien jälkeläisiä. Kolmantena ”muiden” ryhmään kuuluivat intialaiset, joita oli tuotu maahan 1800-luvulla sokeriplantaaseille työntekijöiksi. Jako säilyi vuoteen 1991 asti, jolloin rotuerottelupolitiikka päättyi.

Kirjan nimi ”Laiton lapsi” juontuu Trevorin syntymään: oli laitonta olla valkoisen ja mustan lapsi, sen sijaan kahden värillisen lapsi oli laillinen värillinen. Apartheid tuotti monia muitakin mielivaltaisuuksia vuosien aikana. Niinpä Etelä-Afrikan hallitus joutui pohtimaan toisen maailmansodan jälkeen, miten luokitellaan Aasiasta muuttaneet. Japanilaiset luokiteltiin valkoisiksi ja kiinalaiset mustiksi. Oletettavasti ratkaisuun vaikutti japanilaisten läheinen liittolaisuus USA:n kanssa, sekä kasvava rooli tärkeänä kauppakumppanina.

Trevor Noahin syntymä värillisenä ei ollut sattuma. Hänen äitinsä oli jo nuoresta pitäen kulkenut omia polkujaan – hän oli erilaisilla laittomilla klubeilla ja tanssipaikoilla tavannut valkoisia nuoria – rotuerottelun aikana Etelä-Afrikassa oli myös valkoisten puolella suuri joukko rotuerottelua vastustavia kansalaisia. Trevor syntyi, koska musta äiti halusi värillisen lapsen. Hän teki sopimuksen tapaamansa sveitsiläisen miehen kanssa: sen mukaan tulevalla isällä ei olisi tulevaan lapseen mitään velvollisuuksia, mutta hän saisi tavata lastaan aina halutessaan. Ja niin syntyi Trevor vuonna 1984 maahan, jossa rotuerottelu jaksoi edelleen valitettavan hyvin. Siitä alkoivat vaikeudet vastasyntyneen elämässä. Hallituksen rotuerottelupolitikan mukaan kullakin rodulla on omat tarkasti rajatut asuinalueensa, townshipit. Niinpä Trevorin olisi pitänyt asua värillisten alueella heti synnyttyään. Sinnikäs äiti hoiti asian siten, että hän teki erilaisia töitä valkoisten firmoissa, ja hankki laittoman asunnon työpaikkansa läheltä. Pieni perhe pysyi kasassa, mutta eli lain ulkopuolella.

Kun Trevor tuli kouluikään, perheen oli muutettava Sowetoon, mustien ghettoon. Siellä asui miljoona henkeä, joista 99.9 % oli mustia.  Ongelmia tuli myös suvun ja naapuruston kesken: mustalle värillinen on valkoinen. ”Olin kuuluisa naapurustossani pelkästään ihonvärini takia. Olin niin ainutlaatuinen, että ihmiset käyttivät minua maamerkkinään neuvoessaan tietä. Ihmiset opastivat tuttujaan: Talomme on Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle”. Isoäidilleen Trevor oli pienestä pitäen ”Mastah”, herra.

Etelä-Afrikan mustat edustavat lukuisia heimoja ja kieliryhmiä. Mustille tarkoitetuissa bantukouluissa lapsille opetettiin vain heidän kotikielellään, niinpä zulu-lapset oppivat zulua, tswana-lapset tswanaa jne. Kieli erotti mustat ja sai heidät myös toimimaan toisiaan vastaan. Etelä-Afrikan hallituksella oli toimiva hajoita ja hallitse -periaate. Trevor oli nopea oppimaan, ja jo nuorena poikana hän puhui pääheimojen kielten ohella afrikaansia (hollantiin perustuvaa virallista kieltä) ja englantia.

Trevor Noahin elämässä peruspalikat olivat paikallaan: sosiaalisena ja kielitaitoisena hänellä oli loistava verkostoitumisen taito ja sen myötä paljon ystäviä. Trevor perusti kavereineen luokioaikanaan firman, joka erikoistui cd-levyiltä kopioimaan ja levittämään musiikkia. Liiketoiminnan laajetessa mukaan tulivat diskot ja tanssiryhmät. Hänen ystäväpiirinsä paras tanssija oli taiteilijanimeltään Hitler. Mustalle väelle oli teroitettu, että lapsen arvoa nosti, jos ainakin yksi hänen nimistään oli lainattu valkoisilta. Lukutaidottomat ihmiset olivat toisen maailmansodan aikana kuulleet valkoisten puhuvan paljon Hitleristä, joten nimi oli sangen yleinen mustan miesväestön keskuudessa. Kun eräässä koulutansseissa Trevor kuulutti Hitlerin esiintyvän, repäisi rehtori soittimien johdot seinästä ja heitätti kamat sekä esiintyjät pihalle. Liika oli liikaa juutalaisessa lukiossa.

Vaikka Trevor on nähnyt apartheidin romahtavan, eivät asiat ole välttämättä muuttuneet samassa tahdissa: Valkoiset syövät Burger Kingissä ja mustat McDonald’sissa. Jouduttuaan putkaan pienen autoseikkailun jälkeen Trevor huomasi sellitoveriensa olevan mustia, viereisessä sellissä majailivat valkoiset.

Trevor Noahin kirjaa lukiessa tulee naurua kyynelten läpi – tunnelmat ja näkökulmat vaihtuvat nopeasti. Toisaalta kirjoittaja pitää langat tiukasti käsissään, sillä hän pystyy apartheidin absurdimmatkin määräykset selittämään loogisesti. Jos kahdelle valkoiselle vanhemmalle syntyy epäilyttävän värinen lapsi aikaisempien sukupolvien mustalta esivanhemmalta tulleena geneettisenä muistona, niin miten värilliseksi määrittely toteutettiin? Viranomainen saattoi laittaa kynän lapsen tukkaan korvan yläpuolelle. Jos kynä pysyi tukassa, oli perheellä tiedossa apartheidiin liittyviä ongelmia.

Trevor Noah asuu nykyisin Englannissa. Hän on maan eturivin stand up -koomikko ja suosittu talk show -isäntä. Kirja on erinomainen kuvaus huippuunsa viritetyn rotuerottelun järjenvastaisuudesta ja tuhoisuudesta. Trevor Noah käyttää termejä, joita monikulttuurisuuden hienovaraisuus ei välttämättä suosi. Hän puhuu arkailematta roduista sekä ihmisten taustoista ihonvärin ja syntyperän perusteella. Jos ihmisen arvo on apartheid-maailmassa kiinni ihonväristä, sen käyttö ihmisten kuvaamisessa on luontevaa.

Elämme maailmassa, joka on kuin vuotava vene: jos jossain saadaan yksi paikka tukittua, kohta on korjattavaa muualla. Jokunen vuosi sitten surimme rohingojen kohtaloa Myanmarissa, tänään surkuttelemme uiguurien asemaa Kiinassa. Kyllä huomisellekin varmasti jotain vastaavaa löytyy. Trevor Noahin kirja antaa kuitenkin toivoa ahdingossa eläville. Perheen sitkeys, marginaaliin sysättyjen väestöjen vapaustaistelut ja kansainvälisen yhteisön tuki loppujen lopuksi lopettivat ainakin tämän järjettömyyden.

Ismo Söderling, Väestöpolitiikan dosentti, tietokirjailija

Artikkeli on julkaistu alkuperäisenä: Siirtolaisuus-Migration 1/2021, ss.34-35

Onko n-sana myös ihminen vai pelkkä konsonantti?

Olen taivaltanut siirtolaisuuspolkua lähes 50 vuotta. Paljon siltä saralta on tullut koettua. Tappouhkauksia sekä keskisormen näyttöä olen kohdannut eri muodoissaan. Nykyisinä some-aikoina perässähuutajia lienee entistä enemmän, mutta olen tietoisesti karkottanut itseni twitteristä, facebookista ja muista härpäkkeistä. Kerron kolme näkemystä, jotka ehkä avartavat lukijan ymmärrystä suomalaisessa siirtolaisuuskentässä toimittaessa. Haluan jo tässä vaiheessa painottaa, että tarkoitukseni ei ole loukata tai provosoida ketään. Annan arvon kaikille keskustelijoille ja mielipiteille. Silmiämme me emme voi kuitenkaan sulkea elävältä elämältä.

Tapaus 1. Viime päivinä minulle on parikymmentä kertaa soittanut herra, joka tivaa: ”kun Te olette pitkään ollut siirtolaisuusalalla, niin haluan tietää, voiko neekerin ja intiaanin jälkeläistä kutsua edelleen zamboksi?”

Olen lukuisia kertoja hänelle kertonut, että ei ole kunniakasta ja ihmisarvoista nimitellä toisia oletetun ”rodun” tai ihonvärin perusteella. Meidän ulkoiset eroavuutemme perustuvat luonnonvalinnan ja ympäristön pidemmällä aikavälillä tuottamiin muutoksiin.  Pari kertaa olen lyönyt herralle luurin korvaan. Viime puhelussaan häneltä tuli selkosuomeksi selvitys siitä, että olen epäpätevä ja kaiken lisäksi raukka, kun en uskalla puhua asioista niiden oikealla nimellä. Pian tämän jälkeen alkoi rummutus tekstiviesteinä, jotka ovat olleet onneksi vaimenemaan päin viime aikoina.

Tapaus 2. Vuosituhannen vaihteessa olin isännöimässä Suomessa asuvaa kollegaani. Istuimme illastamassa helsinkiläisessä ns. kulttuuriravintolassa. Edessämme oli paikan tunnettu silakkalautanen. Ystäväni on muslimi, joten kyytipoikana toimi Päijännetunnelissa Helsinkiin valutettu vesi. Arki-iltana ravintola oli varsin tyhjä, muutamassa pöydässä notkui väsyneen oloisia asiakkaita.

Sivupöydässä istui isokokoinen kaveri, joka oluen juonnin ohella keskittyi meidän tuijottamiseen. Noudettuaan muutaman lisäoluen hän rohkaistui nojaamaan pöytäämme. ”Minä en pidä neekereistä, enkä varsinkaan tässä ravintolassa. Herrasväki tai ainakin tämä toinen voisi täältä poistua”. Sanottuaan hän lampsi pöytäänsä. Ystäväni oli asunut Suomessa jo sen verran pitkään, että tämä oli hänelle tutumpaa kuin minulle.

Kun korston sana ei meihin tehonnut, hän suoritti uuden lähentymisen. Pyysin häntä turhaan palaamaan pöytäänsä. Nyt kutsumaton vieraamme kohdisti sanansa suoraan ystävälleni. Vieraani kuunteli vuodatuksen rauhassa ja nousi sitten seisomaan. Hänen jäntevä, noin 160 senttinen vartalonsa huokui hiljaista päättäväisyyttä. Hän katsoi tiukasti tunkeilijaamme silmiin: ”Ystäväni, olen täällä vieraana ja toivon, että saamme nauttia ateriamme rauhassa loppuun”. Sanat tulivat hiljaa, mutta kuin piiskan sivallus. Tunkeilija katsoi meitä hieman hätääntyen ja poistui anteeksi pyydellen pöytäänsä.

Palatessamme työpaikalle ihmettelin ystäväni sanojen tehoa. ”Ismo. Olen ollut vapautusarmeijassamme päällikkönä monta vuotta ja nähnyt sotaa liian paljon. Tuollaisesta humalaisesta ei olisi siihen työhön”.

Tapaus 3. Kansalaisia ja ainakin tiedotusvälineitä on kiihottanut jo lähes vuoden al-Holin leirin suomalaiset naisasukit lapsineen. Joulun alla 20.12.2020 leiriltä tuli ulkoministeriön toimesta kaksi äitiä ja ilmeisesti kuusi lasta. Asia noteerattiin kryptisesti (eli mutkan kautta) ilmeisesti jopa Tasavallan presidentin uudenvuoden puheessa:

Viime aikojen keskustelu turvallisuudesta johdattaa pohtimaan laajemmin, siis yksittäistapauksista erillään, eräänlaista sivistysvaltion dilemmaa. Lyhyesti kuvattuna kysymys on siitä, miten annetaan turvaa ihmisille, joiden varalta joudutaan sitten turvaamaan muita, siis suojautumaan. Tästä puolestaan seuraa vaikeita jatkokysymyksiä. Missä määrin yksilön oikeuksien vastapainoksi voidaan asettaa kaikkia koskeva turvallisuus? Tai päinvastoin, voidaanko koko yhteiskunnan turvallisuus vaarantaa asettamalla yksittäisten yksilöiden oikeudet etusijalle?”. https://www.presidentti.fi/puheet/tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-uudenvuodenpuhe-1-1-2021/

Tämä muutaman suomalaisen naisen ja heidän lastensa saama julkisuus sekä sen myötä aiheuttama pelko täällä Suomessa on jotain hämmästyttävää. Maassamme lienee noin 1000 moottoripyöräjengiläistä, joilla on käsiaseita enemmän kuin keskiverrolla suomalaisella pataljoonalla. Tämä al-Hol -naisfobia (tai islam-fobia) saa tietysti pohtimaan laajemminkin naisten kohtelua väestökysymysten yhteydessä. Naisen osa tässä yhteydessä ei ole kadehdittava. Esitän siitä kaksi esimerkkiä.

Aikoinaan Pohjois-Amerikkaan suuntautuneessa siirtolaisvirrassa miehiä oli noin kaksi kolmasosaa. Tapana oli, että perheellisistä miehet lähtivät matkaan ensin. Siirtolaisuuden myötä Suomeen jäi tuhansia perheenäitejä lapsineen. Moni miehistä jäikin sille tielleen ja perusti Amerikoissa uuden perheen. Vuonna 1918 Suomen valtio asetti siirtolaisuuskomitean (tunnettiin myös ns. pappiskomiteana) selvittämään siirtolaisuuden taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Hämmästys oli suuri, kun komitea tarkasteli jopa kunnittain näiden amerikanleskien siveellisyyttä Suomessa. Autettavasta tulikin ojennettava. Aviomiesten uusi elämä Atlantin takana sivuttiin muutamalla virkkeellä. Kannattaa muistaa, että siirtolaisuuden ns. suurista vuosista oli kulunut jo reilusti yli 20 vuotta komiteanmietinnön julkistamisen aikoihin.

”Isojoella on neljännes kotiinjääneistä vaimoista tehnyt aviorikoksen  …..Halsualla melkein puolet, Reisjärvellä ja Pulkkilassa ”noin puolet”, jopa Karstulassa 70 %, joka kuitenkin tuntuu liikaa kaamealta ollakseen totta (Vuoden 1918 siirtolaisuuskomitean mietintö, 23 – 25; katso myös Anna-Leena Toivonen 1963, 206 – 244).

Samanlainen kova kohtalo oli toisen maailmansodan jälkeen niillä suomalaisilla naisilla, jotka olivat seurustelleet saksalaissotilaan kanssa. Julminta oli niiden kohtelu, joilla oli yhteinen lapsi entisen aseveljen kanssa. Tämän sanon kaikella sillä varmuudella, millä nuorena näin suhtauduttava serkkuuni – siis äitini siskon lapseen. Sinällään ilmiö ei ollut Suomessa uusi, sillä samoin suhtauduttiin ennen itsenäisyyttämme venäläisten sotilaiden kanssa seurusteleviin naisiin (Rislakki 2005, 35 – 40).

Itse en pidä kryptisistä kirjaimista saatikka niihin liittyvistä mystisistä kytköksistä. Olen kaksisuuntaisen kotouttamisen kannalla; myös kantaväestöä on syytä kotouttaa uussuomalaisiin ja uusimuotoiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tuo tie on pitkä, mutta se on taivallettava. Ettei käy kuten poikamme kasvatuksen kohdalla: emme hyväksyneet aseita ja pyssyjä leluiksi. Kun kerran hain poikamme tarhasta, löysin taskustaan näkkileivän. Hän oli kovasta näkkäristä tehnyt hienon pistoolin tarhan leikkeihin. Seuraavalla kerralla joulupukki sitten toikin hänelle nallipyssyn. Lelun huuma ei kauan kestänyt.

Kirjallisuus:

Niinistö, Sauli: Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe 1.1.2021. https://www.presidentti.fi/puheet/tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-uudenvuodenpuhe-1-1-2021/

Rislakki, Jukka (2005): Latvian kohtalonvuodet: Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viittaus teoksessa: Mela, Marjo ja Markku Mattila (2019): Latvialaiset Suomessa. Siirtolaisuusinstituutin julkaisuja 25, s. 87

Toivonen, Anna-Leena (1963): Etelä-Pohjanmaan Valtamerentakainen siirtolaisuus 1867 – 1930. Suomen historiallisen seuran historiallisia tutkimuksia LXVI, Seinäjoen kirjapaino.

Valtioneuvosto (1924): Vuoden 1918 siirtolaisuuskomitean mietintö. Nidottu valokopio Siirtolaisuusinstituutin kirjastossa. 

Kiitokset: kiitän kollegojani saamistani tärkeistä ja kannustavista kommenteista

Turun juutalaiset monikulttuurisuuden edelläkävijöinä

 Juutalaiset ovat olleet merkittävä taloudellinen ja kulttuurinen voimavara Turulle jo lähes 200 vuotta.

Mejse Dryzun on lukenut Turun juutalaisen seurakunnan synagogassa Tooran pyhiä kirjoituksia yli 50 vuotta. Kun hän aloitti 1950-luvulla, seurakunnan jäsenmäärä oli kaikkien aikojen suurin eli 350 henkeä. Nykyisin jäsenmäärä on vakiintunut 90:een. Juutalaisen tavan mukaan jumalanpalveluksessa on oltava vähintään 10 konfirmoitua miestä. Suurien juhlapyhien tilaisuuksiin ja lauantain sabatti-rukouksiin tulee vielä riittävästi osallistujia, mutta päivärukousten järjestäminen jää usein väliin. Vuodesta 1966 seurakunta on ollut ilman omaa rabbiinia. Suuriin tilaisuuksiin saadaan apua Helsingin 1000 hengen seuakunnan rabbiinilta, joka on myös Turun rabbiini.

Juutalaisen vähemmistön synty Suomessa liittyy 1820-luvulla Venäjän tsaarin aloittamaan sulauttamispolitiikkaan, kun nuoria juutalaispoikia lähetettiin sotapalvelukseen kauas kotiseuduiltaan. Tavoitteena oli tehdä heistä kunnon ortodoksikristittyjä. Aluksi palvelus kesti 25 vuotta. Tsaarin asetus vuodelta 1858 salli asepalveluksesta vapautuvan jäämään palveluspaikalleen. Suomessa juutalaiset keskittyivät Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin, siis suuriin varuskuntakaupunkeihimme.  Ensimmäinen tieto Turussa asuvasta juutalaisperheestä on vuodelta 1831. Venäjältä tulleet juutalaiset olivat ortodoksijuutalaisuutta edustavia ashkenaaseja. Heille syvä uskonnollisuus, perinteiset tavat ja synagoga ovat tärkeitä yhteisöllisyyttä ylläpitäviä voimia.  

Vuoden 1869 elinkeinolaki salli Turunkin juutalaisille pientavarakaupan, ja he perustivat ensimmäiset myyntikojunsa 1870-luvulla ortodoksikirkon viereen.  Hotelli Phoenixin rakentaminen sysäsi kaupankäynnin nykyisen linja-autoaseman seutuville, jonne syntyi myös vakituista juutalaisasutusta ja seurakunnallista toimintaa. Tsaarin toivoman pakkosulautumisen sijaan tapahtui juutalaisen vähemmistön nopeaa kasvua Suomessa. Ensimmäinen synagoga perustettiin Turun linnaan jo ilmeisesti 1850-luvulla. Turun kaunis synagoga valmistui kaupungin lahjoitusmaalle vuonna 1912, vaikka Suomessa ei vielä tuolloin ollut edes uskonnonvapautta. Kansalaisuutta juutalaiset saivat hakea vuodesta 1918.

Turun juutalaiset pitivät alusta alkaen tiukasti yhtä: seurakunnan puitteissa urheiltiin, harrastettiin kulttuuria ja pidettiin sosiaalisten yhdistysten kautta huolta apua tarvitsevista. Tunnetuin turkulainen juutalaisurheilija oli Elias Katz, joka voitti kultaa Pariisin olympialaisissa 1924.

Jiddishin kieli vaihtui ruotsiin 1900-luvun alussa. Sotien jälkeen suomi vakiintui yhteiseksi kieleksi.  Suomen kielen yleistymistä edisti 60:n Viipurin juutalaisen muutto Turkuun.

Juutalaiset osallistuivat suurella uhrauksella sotiimme, sillä rintamalla olleista noin 300:sta sotilaasta 23 kaatui. Juutalaiset ovat aina arvostaneet opintoja, ja toisen maailmansodan jälkeen kolmas sukupolvi löysi tiensä koulutukseen ja sitä kautta suomalaisille työmarkkinoille. Vaikka ortodoksinen juutalaisuus edellyttää puhtaan kosher-ruoan käyttämistä ja suhtautuu vieroksuen seka-avioliittoihin, alkoi juutalaisen yhteisön sulautuminen kantaväestöön sotiemme jälkeen. Maallistumista edisti myös väestön muutto pois Turun keskustasta kaupungin reuna-alueille.

Juutalaiset seurakunnat on lopetettu Hämeenlinnasta ja Tampereelta jo vuosikymmeniä sitten. Onko seuraavana Turun vuoro, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa seurakunta pitää sitkeästi yhtä. Ehkä helpoin tie seurakunnan säilymiselle olisi joustaa tiukoista uskonnollisista säännöistä. Tämä tosin edellyttäisi luopumista Turun seurakunnan perustana olevasta ortodoksijuutalaisuudesta. Uskonnollisista käytännöistä on ymmärrettävästi vaikea luopua.

Juutalaiset ovat olleet suuri voimavara Turulle sekä talouden että kulttuurin alalla. He ovat myös toimiva esimerkki siitä, miten valta- ja vähemmistökulttuurin rinnakkaiselo on rikkaus, kun se perustuu molemminpuolisen kunnioituksen ja sovinnollisuuden perustalle.

Ismo Söderling, Siirtolaisuusinstituutti, väestöpolitiikan dosentti Mikael Zewi, Valtiotieteen maisteri

Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu alio-artikkelina Turun Sanomissa 10.12.2020. Kirjoitusta voidaan jakaa Turun Sanomien ja kirjoittajien luvalla alkuperäinen lähde (Turun Sanomat + tekijät) mainiten